Huomasin jälleen kuinka kurjalta tuntuu olla yksinäinen ihminen.

Yksinäisyys palelee, mikään viltti hartioilla ei tuo sitä lämpöä, kun kylmyys on sisäistä. Ei auta, vaikka kuinka ajattelisi lämpöisiä, yksin.

Yksinäisyys ahdistaa jossain määrin, mutta siihenkin tottuu. Huokaan ja tajuan aina vaan uudelleen, etten voi asialle mitään. Pelkkä ulos meneminen kodista ahdistaa, koska en edes halua nähdä muita ihmisiä. Saati, kun pitää mennä paikkaan, jossa on muitakin, vieraita ja tuikituntemattomia.

Yksin tuntuu kurjalta edes ajatuksena tehdä mitään. Kotona, ollessani päivät pitkät yksin, en useinkaan viitsi tehdä mitään, koska yksin kaikki tekeminen vain korostaa sitä, että on todellakin yksin. Ei ole vierellä ihmistä, jonka kanssa puhua, jutella heränneistä aatoksista, ei ole toista, jonka kanssa vaihtaa mielipiteitä, miettiä jne.

En tosin enää osaakaan, olla sosiaalinen edes alkeellisella tavalla ja sekään ei ole hyvä. Olin joskus kovinkin sosiaalinen ja nyt siitä ei ole mitään jäljellä. Hyvä, jos silmiin kykenen katsomaan toista, saati muodostamaan yhtä kokonaista lausetta.

Juuri nyt mietin, etten minä tällaista elämää toivonut. Mutta sain täydellisen yksinäisyyden, ilman että piti edes matkustaa minneen. Vaikka on puhelin, on netti ja muut somekanavat, silti olen yksin. Ei puhelimessa tai muuallakaan ole ketään, ei ketään sellaista ihmistä, jolle todellakin voisin oikeasti soittaa tai oikeasti kysellä kysellä edes niitä kuulumisia.

Ja kukaan muu ei minulle sitten soitakaan, kuin puhelinmyyjät tarjoten kaikenlaista turhaa, itselleni turhaa.

On totta, että viihdyn pääosin oikein hyvin yksin, suurimman osan ajastani. Mutta sitten on se pieni osanen minua, joka kaipaa toista ihmistä, sen hetken.

On itsellen todella ikävää todeta aina vaan uudelleen, että koita kestää, koita sietää, tämä hetki menee ohi ja kohta taas en ketään kaipaa, en hetkeen tai toiseen.

Yksinäisyydelleni en oikein voi mitään. En pidä paikoista, joissa on useita ihmisiä, en pidä yhteisöistä, en mistään porukoista, joissa ne samanlaiset ihmiset löyttääntyvät yhteen ja sopivat toinen toisilleen oikein hyvin. En pidä siitä ulkopuolisuuden tunteesta, jonka olen aina ja joka tilanteessa kokenut koko elämäni ajan. Kun en pääse sisälle juttuihin, erottivia tekijöitä on enemmän kuin yhdistäviä, ikäänkuin en kuuluisi olla olemassa ollenkaan.

Tiedän, että elämässäni on tähän asti ollut juuri niitä vääriä ihmisiä, vääränlaisia minulle. Mutta, kun olen tullut siihen tulokseen, että olen kuin se heinäsuopaan kadotettu neula, jota on mahdoton löytää. Muut ihmiset ovat sitten niitä heiniä, itse terävä neula, joka hukkui sinne jonnekin.

Nykyisellään olen liian arka edes tutustumaan kehenkään uuteen, vaikka se olisi joskus ollutkin mahdollista. Oma epäluottamus itseen ja toisiin ihmisiin ei kannusta edes yrittämään. Kokemuksesta tiedän, että ihminen kuitenkin ottaa jalat alleen ennemmin tai myöhemmin ja itse jään ihmettelemään, mitä tein väärin, sanoinko väärin, loukkasinko jne.

Usein olen myös törmännyt siihen, että yhdistän kaksi toisilleen ennestään tuntematonta ihmistä, jotka jotenkin kauttani tutustuvat toisiinsa ja siitä on alkanut heidän välillään ikuinen ystävyys, minun jäädessä pois kuvioista.

Vaikka olen parisuhteessa, näennäisesti, olen silti yksin. Yritän parhaani, mutten vaan osaa pitää itseäni tarpeeksi mielenkiintoisena, että toinen jaksaa minuun keskittyä. On kamalaa sekin, että toinen on vierellä ja ilmaisee tahtomattaan, että kaikki muu on mielenkiintoisempaa, kuin minä ja minun juttuni. Emme ole selvästikään mikään pari, emme rakasta toisiamme, hyvä jos siedämme niin, että näemme mahdollisimman vähän ja siitäkin suurin osa aikaa kuluu unten mailla. Olen itse luovuttanut parisuhteen eteen, en jaksa välittää minäkään, kun toinenkaan ei koe tarpeen välittää.

Minun ongelma on siinä, etten osaa keskustella enää kenenkään kanssa. Hiljaisuuteni ahdistaa lähellä olevia ihmisiä ja he pakenevat mielellään tilaisuuden tullen tai keksityn tekosyyn varjolla kauaksi minusta. Se on ihan ok. Kanssani vuorovaikutus toimii parhaiten niinkuin olen toistakymmentä vuotta opetellut toimimaan, eli olen hiljaa niinkauan, kunnes minulta kysytään jotain. Osaan parhaiten vastata kysymyksiin, mutten osaa enää itse kysyä, en aloittaa tai lopettaa keskustelua.

Oikeastaan en ole koskaan osannut sellaista tyhjänpäiväistä keskustelua, joka ei siis johda mihinkään ja jonka tavoite ei ole selvillä .Olen lapsuudesta asti joutunut olemaan ja oppimaan ammatilliseen vuorovaikutukseen, joka siis aina on tavoitehakuista, ilman turhaa liirumlaarumia. Olen oppinut päästämään suustani sanoja, joiden on tarkoitus vain saattaa jokin asia toisen tietoon, kohteliaasti. Olen oppinut puhumaan vain asiaa, jos niin voi sanoa. Kaikki muu on pidettävä itsellään. Tai jos jotain muuta, niin itsestäni osaan ja voin kertoa, samoin jotakin perheestäni. Mutta, muuten olen hiljaa, odotan aina vaan ,että toinen kysyy jotakin, ikäänkuin antaakseen luvan puhumiseen.

No, mutta tosiasia on kuitenkin se, etten voi tehdä mitään omalle yksinäisyydelle. Voin sietää tätä olemassaoloani, yksin. En edes keksi, miten voidaan tulla ystäväksi, kaveriksi toinen toiselle? Kun ei ole kokemusta. Kun ei ole niitä paikkoja, joihin voisin mennä ja pinnallisesti edes tutustua toisiin. Ja yksin en halua minnekään mennä.

Olen muiden silmissä varmaankin kovin yksinkertainen ja tyhmä ihminen. Kiltti ja tyhmä ihminen. Minussa ja elämässäni ei ole mitään sellaista, joista toinen ihminen voisi hyötyä jotenkin? Menneet ihmissuhteeni ovat suurimmalta osalta perustuneet juuri siihen, että minusta koitettu hyötyä mahdollisimman paljon, erilaisin tavoin, niin nykyisin ymmärrän, kun käsittelen omia ihmissuhteitani, sieltä jokaisesta näkyy se tapa, miten olen ollut vain hyödyksi jollekin toiselle.

Minua on ollut helppo pissiä silmään, kuten sanonta kuuluu. Olen itse sitä edes tietämättä alistunut toisten hyväksikäytölle, kuvitellen näiden kaverisuhteiden olleen kaverisuhteita, jopa ystävyyksiä. Vaan eihän se niin ollutkaan. Vain tuomani hyöty oli se, mitä ihmiset minusta halusivat, minulla itselläni ei ollut kenellekään mitään merkitystä. Ihmisenä en kelvannut kelleen, en merkinnyt mitään ja sain väistyä, kun parempi tuli tilalle, tai minusta ei saatu enää hyötyä.

Peilaan mennyttä, mietin sitä, miksi minun elämäni on ollut täynnä ihmisiä, joiden kanssa en ole sitten ollenkaan ollut samankaltainen? Miksi elämäni on ollut täynnä juuri niitä minulle vääränlaisia ihmisiä?

Kun eikö samankaltaiset vedä puoleensa samankaltaisuutta? Mutta, tietysti olen niin harvinainen ihmistyyppi, ettei sekään ole kuin mahdollista tällä omalla tuurillani? En tiedä, kun ei ole hirmuisesti kokemusta samankaltaisista ihmisistä.

Joskus mietin sitäkin mahdollisuutta, että minulla olisi jokin häiriö, sairaus tai jokin sellainen juttu, mikä selittäisi omaa kokemustani ja toisten ihmisten suhtaumista minuun. Mutta, sitten mietin, että kai sellainen olisi jo lapsena huomattu ja kiinnitetty asiaan huomiota ja tutkittukin?

Harmittaa, useinkin seurassa, silloin joskus harvoin, kun en pääse ulos kuorestani. Kun tyyliin kerran vuodessa kodissani käy joku muukin, kuin lapset. Jähmetyn, jännitän, pakenen tilanteista, en vain osaa enää sitä, minkä osasin silloin joskus muinoin. Olin jokseenkin hauska ihminen, vai olinko sittenkään? Aika kultaa muistoja, en itsekään enää muista, millainen olin joskus vuosikymmeniä sitten.

Olen eron jälkeen yrittänyt, yrittänyt ihan tosissani opetella takaisin ihmisten tavoille ja löytää kadotetun itseni, minuuteni. En vain löydä sitä, en löydä itseäni. En saa itsestäni kiinni. Loppujen lopuksi en tiedä, kuka edes olen, mikä olen, millainen olen jne. ja sekin tuntuu ihan kamalalta.

Ja kun sitä palautetta ei saa, ei ole sitä sosiaalista ympäristöä, jossa edes voisin turvallisesti etsiä minuuttani ja sitä, mikä ja kuka olen. Usein on käynyt niinkin, että ihmiset ymmärtävät minut aivan väärin, tulkitsevat minua väärin ja kun en tiedä, en osaa edes korjata väärinkäsityksiä, jotka edes joskus ja jossakin vaiheessa tulevat ilmi, jos on tullakseen.

On totta, että olen hyvin herkkä ihminen, tulkitsen toisia omien lasieni lävitse, ja en oikeastaan voi tietää edes onko tulkintani edes oikea, voin ihan hyvin olla väärässäkin, mutta olen oppinut tiettyjä asioita, jotka pitävät paikkaansa ja voin kuitenkin sanoa luottavani itseeni, ehkä? Ongelmahan onkin siinä, kun olen oppinut vain ja ainoastaan sen ammatillisen tavan olla ihmisten kanssa tekemisissä, en koskaan päässyt ns. normaaliin kanssakäymiseen kenenkään kanssa.

Niin, mitä jos sittenkin oma tulkintani on kovin virheellistä? Sekin on mahdollista, etten itse koe tai näe ihmisiä ja asioita samoin kuin muut. Yleensä se klikki onkin väärinkäsitys, väärä tulkinta samasta asiasta ja kärpäsestä tulee härkänen. Nin, olen usein yhteisöissä törmännyt siihen ,että oma tapani ihmetellä ja miettiä asioita tulkitaan suoraan arvosteluksi, vaikka en sitä ole arvosteluksi tarkoittanut, kuitenkin usea ihminen ottaa sellaisen itseensä. En sitten tiedä, onko toisilla tapana esittää ihmettelyn kautta oma arvostelunsa? Nämä tällaiset ns. normaalien ihmisten tavat kaikessa vuorovaikutuksessa ovat minulle arvoitus, enhän ole oikeastaan koskaan ollut tekemisissä normaalien ihmisten kanssa.