Kun mieli meinaa madella maata myöden, itselleni toimii sama vanha hyväksi havaittu keino, eli "tee jotain, ihan sama mitä, kunhan teen jotain".

Tänään taitaa olla taasen tuon aika. Toki voisin ihan rauhassa rypeä taasen oman mieleni pohjamudissa, mutta en jaksa nyt sitäkään. Olen siihenkin jo niin kyllästynyt, kuten kaikkeen muuhunkin. Tämä jokapäiväinen kotona oleminen käy raskaaksi, asiaa ei todellakaan helpota se, että pelkään edelleen sosiaalisia tilanteita ja edelleen välttelen ihmisiä, aina kun se vaan on mahdollista.

Olen siis jumissa oman elämäni kanssa. Niin ja olen vieläpä tehnyt kaiken voitavani, mutta nyt se ei siis riitä. En kaipaa mitään älytöntä actionia, en niitä negatiivisia asioita. Vaan ihan jotakin positiivista, pientä ja hyvää jotakin.

No, lämmin koti, vaikkakin kohta ihan liian pieni sellainen, ruokaa ja ne vanhat vaatteet. Niistä olisi oltava tyytyväinen ensisijaisesti. On vielä mahdollisuus liikkumiseen. Arki on jokseenkin sujuvaa, rauhaisaa ja tasapainoista. Aikaa olisi,muttei rahaa.

Työssä ollessa olisi rahaa, muttei enää aikaa ja jaksamista. Nurinkurista ja monille arkea myös.

Säästöni hupenivat siis uuden kodin takuuvuokraan, olen toista viikkoa pähkäillyt mielessäni, mistä saan rahat kasaan seuraavan kuun vuokraan, koska säästöjähän ei ollut niin paljoa, ettenkö olisi joutunut käyttämään myös muita rahoja saadakseni takuusumman kasaan. Kalenteri kädessä yritän pähkäillä, ynnäillä euromääriä, mitä tulee milloinkin ja koska on sen verran rahaa, että voin maksaa vuokran. Hankalaa, mutta en voi tuollekaan mitään.

Pitäisi jo pystyä säästämään jouluun jotakin rahaa, luulen tämän vuoden aaton menevän isommalla porukalla? No, heti muuton jälkeen toivon pääseväni laatikkohommiin, sekä pikkuhiljaa pakastelemaan muitakin syömisiä? Niin, jahka nyt jostain saan rahat revittyä siihen pakastimeen, jota uudessa kodissa ei ole. Sekin vielä.

Voi kun sitä, voi kun tätä. Saan oikeasti nähdä vaivaa sen eteen, että saan kurjankin asian näyttämään positiiviselta ja aina en jaksaisi tuotakaan. Kylmät faktat on vaan faktoja, joiden eteen en voi itse mitenkään vaikuttaa, on vain hyväksyttävä ne osana kurjaa elämää, jota yritän kaikin keinoin tehdä edes jotenkin siedettäväksi. Hyvä mielikuva on tosiaan se, että mietin kaikkia niitä miljoonia lapsia, perheitä jotka asuvat tilapäismajoituksessa, jossakin hökkelissä ja siinä kohtaa elän luksuselämää, heihin verrattuna ja siinä suuni sulkeutuu ihan itsekseen. Minulla ei ole oikeutta valittaa kurjuudesta, koska maailmassa on paljon enemmän ja pahempaa sellaista olemassa.

Itselläni on siis kaikki hyvin niihin miljooniin ja taas miljooniin ihmisiin nähden, joten ei saa valittaa. Kiitollinen ja onnellinen minun pitää olla.

Kaikki on siis hyvin? Kaiken siis pitäisi olla hyvin, loistavasti. Mutta, jokin minussa ei anna periksi, se, että vaikka itse vielä sietäisinkin oman henkilökohtaisen köyhyyden, en siedä sitä, että lapseni joutuvat sitä näkemään ja kokemaan ihan omissa selkänahoissaan. Toisaalta, tekee lapsille ihan hyvää nähdä myös, että mitä se työttömyys sitten aiheuttaa ja haluavatko he samaa omaan elämäänsä. Lapsille, joille mikään ei riittänyt aikoinaan, on tehnyt ihan hyvää kokea se, että jokaaista toivomaansa asiaa ei voi elämäänsä saada, ei välillä sitä yhtäkään, kun on joutunut miettimään, kumpi on tärkeämpi ja ensisijaisempi, ne kengät vaiko laukku esimerkiksi. Tai kun laitan vastakkain sen tosiasian, että harrastuksiin ei riitä rahat, koska perustarpeidenkaan saamiseen ei riitä omat rahani.

Mä en halunnut tätä köyhyyttä vallitsevaksi tilaksi elämääni. Eron aikaan olin valmistaunut siihenkin, mutten siihen että tätä köyhyyttä jatkuisi vuositolkulla ja aina vaan menee köyhempään suuntaan. Köyhyydestä olin lähtöisin, mutta kovalla työllä tilalle tuli muutakin, ja nyt olen jälleen siinä pisteessä, mistä lapsuudessa lähdinkin. Tai en ihan samassa, omat vähäiset rahani menevät laskuihin ja lapsiin, toisin kuin omassa lapsuudessani, jossa kunigas alkoholilla oli hallitseva asema myös rahojen suhteen.

En ole hirmuisesti osannut miettiä sitä, millainen olisi oma unelmatyöni, oikeasti. Onko olemassa jotakin sellaista työtä, mihin ei koulunpenkin kautta tarvitsi kulkea? Olen istunut ihan tarpeeksi koulunpenkkiä ja tekemällä varmaankin sisäistäisin parhaiten, vaan osa työpaikoista jää itselläni hakematta juurikin sen vuoksi, että jokin osataito ja osa-alue on minulle täysin vierasta, ja en ole varsinaisesti kouluttautunut juuri sille alalle. En kehtaa siis edes hakea, koska en täytä vaatimuksia 100%. Ja siis vaatimukset ovat sitä luokkaa, että alan koulutus, siihen päälle nuori ikä, paljon alan työkokemusta jne. Ja sitten ihmetellään, kun kukaan ei viitsi edes hakea, no en minä ainakaan niillä hakukriteereillä, vaikka pienellä panostuksella ja pienellä opettamisella itsestäni olisikin niihin töihin, mutta ei niin ei. Ja sitä varten en todellakaan enää kolmea vuotta lue koulunpenkillä.

Tänäänkin totean saman, minkä jokainen päivä, elämä on. Tosiasiat eivät miksikään muutu, tarvittaisiin suurempia ja pienempiä ihmeitä ratkomaan minunkin päivittäisiä "pulmia", pieniä ja niin inhottavia toistuessaan lähes jokaisena päivänä. Vaikka kuinka yritän tehdä jotain muuta, ajatella jotain muuta, niin aina siltikin mieleeni hiipii epäkohdat, joista en itse pidä ja joille en kykene itse mitään tekemään. Vähän kuin löisin päätä seinään jokainen päivä.

Jokin oman elämäni yhtälössä ei nyt täsmää, jokin on pielessä? Jos sen keksisin, niin muuttuisiko elämäni mitenkään? Jotakin teen väärin, ihan varmasti? Muuttaisin jos tietäisin, mitä ihmettä oikein teen väärin?

Mutta, nyt toteuttamaan omaa mantraani, tekemään jotakin, ihan sama mitä, mutta jotakin tekemään! Eiköhän se taas tämä mene sitten siinä, hujauksessa ja huomaan, että ilta tuli yllättävän nopeasti.

IMG_9257.jpg