On se vaan jännä juttu tuo kokemus onnellisuudesta. Yleensäkin elämä, jossa on limittäin, lomittain, kerroksittain erilaisia juttuja, asioita. Moni asia on toisaalta hyvä, toisaalta huono tai neutraali riippuen ihan siitä, miltä kantilta asiaa viitsii katsoa. Taidan itse olla siitä harvinainen ihmistyyppi, että osaan tarkastella asiaa, kuin asiaa kovin monelta näkökulmalta?

Vaikka hyvin usein olen mustavalkoinen ihminen, väliin mahtuu pienen mietinnän jälkeen myös se harmaa alue.

Mietiskelin tuossa hetken uudemman kerran onnellisuutta, kuten hyvin usein ja mietin, mitä se omalla kohdallani on ja mitä se kulloinkin itselleni tarkoittaa. Tänään onni koostuu lähestulkoon kivuttomuudesta. Siitä, että minulla on koti, lämpöä ja ravintoa noin pääpiirteissään.

Toisina päivinä perusasiat unohtuvat, kun alan kurkottelemaan kuuta, haaveilemaan asioista, jotka eivät ainakaan juuri nyt ole mahdollisia. Kuten toissapäivänä. Toivoin pääseväni edes hetkeksi lomalle omasta elämästäni. Niin juuri. Lomaa en ole kokenut sitten lapsuuden. Mutta, osaan tuonkin asian kanssa olla sinut, toive on mahdoton toteuttaa monien asioiden ollessa esteenä.

Ensimmäinen este on tosiaan raha. Kun taistelen toimeentulon kanssa ja teen jokapäivä kompromissejä lasten tarpeiden ja itseni kanssa, kuin myös lasten tarpeiden tärkeysjärjestykseen liittyviä kompromissejä. Kaikkea kun en saa, en vaikka minä haluaisin tai lapset haluaisivat. Vaikka nyt puhunkin ihan perusasioista, kuten pipoista, hanskoista, sisävaatetuksesta, lasten omista menoista, perusharrastusvälineistä talvea ajatellen. On monia asioita, joita on vaan pakko hankkia, lapsille.

Toinen este omalle matkailulle on pelko. Vaikka olisikin rahaa, en välttämättä uskaltaisi lähteä lomalle, en ainakaan perinteiseen tapaan lentokoneella aurinkorannoille. Koen, että maaima on muuttunut kovin turvattomaksi ja omalla tuurilla joutuisin kokemaan jotain ikävää. Tiedän toki, että astuessani ovesta ulos, minulla on suurempi todennäköisyys kokea ikäviä juttuja, kuten vaikkapa kokea autokolari, kuin että matkaillessa jotain tapahtuisi. Mutta, siinäpä se, vierastan vierasta asiaa. Lähiympäristössä autoilu on minulle osa arkea, ei ollenkaan vierasta. Mutta kaikenlainen matkailu on minulle hyvin vieras asia, ja itseäni ainakin hirvittää kaikki uusi ja vieras.

Kolmas ja inhottava asia on se miten stressaan. Pääsen helpommalla itseni kanssa, kun verenpaineet eivät ole katossa ja muistettavaa riittäisi. Kun onnistun stressaamaan pienen pientä tapaamista, ahdistun siitä, että minun pitäisi mennä jonnekin, olla tiettyyn aikaan jossakin, niin miten edes selviäisin lomaan liittyvistä aikatauluista, jotka liittyisivät vaikkapa liikkumiseen eri menetelmin?

Mutta siis, koen nykyisin usein sen, miten toivon pääseväni lomalle omasta elämästäni, edes hetkeksi. Kai se on ihan ymmärrettävää, kun en tosiaan ole lomaa kokenut sitten lapsuuden. Hammasta purren pääsen monen hetken yli, hengitän muutaman kerran syvempään ja jatkan siitä, mihin jäin mekaanisesti ja mitään miettimättä. Teen kotityöt, yritän keksiä tekemistä ja jos en keksi, tuijotan aikani tyhjyyteen tai painun sänkyyn nukkumaan. En voi mitenkään muuttaa omaa tilannettani lomailun suhteen, en voi mitenkään vaikuttaa siihen, että edes joskus pääsisin lomalle.

Vuosikausia yritin säästää, mutta aina, jokainen kerta ne vähäisetkin säästöt on valuneet mahdottomiin yllärilaskuihin, joita olen sitten maksanut ja samalla haudannut sen pienenkin toivonkipinän lomasta. Tai muusta sellaisesta, joka olisi edes vähän lomaan verrattavissa. Niin, mitä sekään olisi kohdallani? Lomaan verrattava? En edes keksi.

En pääse ikinä shoppailemaan, viimeaikoina rahani ovat menneet laskujen maksuun ja ruoka-asiat on miesystävä hoitanut, joten olen ollut kotona käymättä edes ruokakaupassa. Vietän siis kaiken aikani tässä kotona, neljän seinän sisällä ja yritän selviytyä päivästä toiseen jotenkin, tulematta hulluksi.

Välillä mietin, miten tämä elämänvaihe on ihan käsittämätön. Kestämätön. Yksin, päivästä toiseen, illasta toiseen. Aiemmin tosiaan kävin edes ruokakaupassa, nyt en sitäkään. Voi mennä viikkoja, etten tapaa ketään miesystävän ja lasten lisäksi.

Mietin, miksi elämäni on juuri nyt tällaistä? Mikä ihmeen tarkoitus tällaisella oikein on? Kaikki mitä nykyisin teen, minne menenkin ovat tilanteita, joissa joudun poistumaan omalta mukavuusalueelta, ja sitä en kovin mielelläni edes tee. Mutta, samoin olen kotonakin poissa omalta mukavuusalueelta monien asioiden kanssa. Koska olen niin järjettömän kyllästynyt.

Teen kotosalla pienen pieniä asioita, ja kuitenkin kovin usein koen pettymyksiä, koska en onnistu, tai jokin asia tyssää jonkin toisen asian puuttumiseen ja kun ei ole rahaa käyttää edes sitä muutamaa euroa. Muuton kanssa kävi kuin aiemmin ajattelinkin, eli kun saan tämän kodin jokseenkin toimivaksi, sisustetuksi melkein valmiiksi, pääsenkin jo muuttamaan.

Olen nyt täyttänyt uusia säilytyslaatikoita sillä silmällä, että tavarat jatkossa ovat aina niissä laatikoissa. Mietin, että minun pitää muuttaa huomatakseni, että säilytyslaatikot ovat oikeasti käteviä ja tavarat pysyvät siellä mihin ne laittaa, siis laatikkoon ja laatikot sitten kaappiin. Kyllä, minun kodissani kaikki on ollut irrallaan piilotettuina kaappeihin ja oikeastaan en koskaan miettinyt sen tarkemmin, miten kaapit saan pysymään jokseenkin järjestyksessä. No, nyt tuokin pieni ongelma ratkesi.

Mielelläni pakkailen, mielelläni kerään roskapussiin asioita, joista on jälleen aika luopua. Kovin paljoa sitä tavaraa ei onneksi ole, mutta silti on mukava käydä uudelleen läpi, miettiä miksi jotakin olen säilyttänyt ja tulenko koskaan jotakin tarvimaan? Luopumisesta on onneksi tullut helppoa, koska olen jo kertaalleen elämässäni joutunut luopumaan kaikesta siitä, mikä on ollut tärkeää. Itseasiassa kahteen kertaan olen joutunut luopumaan, koska aikoinaan tosiaan jouduin luopumaan äidistäni, lapsuudenkodistani ja sisaruksistani.

Joskus mietin sitäkin, miksi olen joutunut elämäni aikana kokemaan niin paljon, niin negatiivisia asioita ja miksi en ole kuitenkaan antanut sen suuremmin periksi, miksi en ole jo luovuttanut? Mutta, ei minussa on se jokin peräänantamattomuus ja tietynlainen sinnikkyys ja sisäänrakennettu usko parempaan huomiseen.

Monesti olen mieleni synkkinä hetkinä miettinyt, miten olisi niin paljon helpompaa luovuttaa, kuin aina vaan jaksaa kulkea ja sietää elämää. Niin, elämäni on pitkälle sietämistä, en osaa kuvitella tilannetta, jossa oikeasti kykenisin nauttimaan elämästä täysin rinnoin. Se on itselleni kovin vierasta, koska hirmuisesti ei ole ollut nautittavaa elämää. Pikemmin olen saanut juoda monta pikarillista elämän kitkerää myrkkyä ja silti sinnittelen elossa. Usein tosin elämäni on kovin mekaanista, automaattista ja en nauti sitten mitenkään päin.

Tiedän, että on omasta asenteesta pitkälti kyse, nauttiiko vai ei. Mutta, kun joitakin asioita tulee vaan liikaa, samanlaisina ja kyllästyminen tulee kuvaan mukaan, ei jaksa enää kokea nautintoa. Nekin asiat, joista on itselleni ollut iloa, ei tuota sitä enää, koska ei ole vaihtelua, kun aina vaan samaa, samalla tavalla ja aina on edessä sama ongelma, joka estää etenemisen asiassa kuin asiassa.

Tiedän, ettei mikään loma ratkaise minun arjen "ongelmia". Loma ei muuta mitään, päinvastoin se vain pahentaisi esimerkiksi taloudellista kurjuutta. Mikään loma ei toisi minulle muutosta elämään, arkeen. Se minun on ihan itse tehtävä, saatava se muutos aikaan, jotta voisin kokea jälleen elämän olevan elämisen arvoista. Juuri nyt se ei sitä ole.

Työttömyys, oma sairauden aktivoituminen, lapset ja lattea parisuhde. Siinä on arkeni, iloni ja siinä ongelmani ja suruni. Jokaisessa osiossa on jotakin hyvää, jokaisessa jotakin huonoa. Elämästäni puuttuvat kodin ulkopuoliset ihmissuhteet, elämästäni puuttuu tulonlähde, ja mielenkiintoinen parisuhde.

Osaltaan sairauteni juuri nyt estää minua edes etsimästä tulonlähdettä, tiedän, etten jaksaisi kokopitkää työpäivää ja osa-aikaisia töitä ei ole juuri nyt tarjolla. Ulkopuolisia ihmissuhteita en tule todennäköisesti koskaan enää saamaan, olen ihmisenä niin outo, ettei kukaan edes halua minuun tutustua paremmin. Parisuhteesta en osaa mitään sanoa, siis olemattomasta parisuhteesta, jossa miehen mielenkiinto on jossain muualla, kuin meissä, minussa.

Kaikesta huolimatta luottamukseni tulevaan on hyvä. Tämän aamun alkaessa koin sen jännän tunteen jälleen, joka on ennenkin kertonut minulle muutoksesta, siitä että jotakin positiivista on tulossa elämään. Se vain tarkoittaa jälleen omaa uskallusta hypätä tuntemattomaan, ihan kuten ennenkin. Ja sen, että otan sen ensimmäisen askeleen itse, minun vain pitää nyt keksiä, mikä, miten tuo ensimmäinen askel ilmenee elämääni?

Mitä teen? Miten teen? Milloin? Mitä haluan? Elämä on yleensä aina tapahtunut minulle, ilman että olisi itse voinut jotenkin vaikuttaa asioiden kulkuun. Nyt minusta tuntuu, että saattaisin jopa valita, mutten osaa, koska en tiedä vaihtoehtoehtoja, en osaa kuvitella, en toivoa mitään. Koska juurikin kaikki toivo mennyttä, usko kadonnut.

Niin kovin ristiriitaista, ja jokainen asia mitä pohdin, riippuu aina siitä, miltä kantilta katsoo. Musta muuttuu valkoiseksi ja toistepäin, ihan miten asioita haluaa katsoa.

t%C3%A4hti.jpg