Tänään olisi mahdollisuus saunoa vanhanajan puulämmitteisessä, mutta en koskaan tiedä, mitä siitä saunomisesta ylipäänsä seuraa. Lisää kipuja, turvotusta ja väsymystä. Joskus harvoin saunominen tekee tehtävänsä, eli puhdistaa ja virkistää kuten kuuluukin. No, saa nähdä, menenkö vai enkö.

Tämä aamu alkoi taasen turhan aikaisin, yritin vielä torkkua hetkisen peiton alla, mutta ei auttanut kuin nousta ylös ja taasen jo tutuksi tulleeseen tapaan verkkaiseen tahtiin aamukahvia ja uutisotsikoita.

Juuri nyt huomasin syyllisyyden tunteen omista oireistani, ikäänkuin en saisi olla kipeä. Liekö sitten normaalia kokea syyllisyyttä ja miettiä olisiko omalla toiminnalla kenties voinut jotenkin estää tai voisinko vielä tehdä itse jotakin, jotta oireet katoaisivat? Tuskin, mikään ei ole liiemmälti muuttunut elämässäni, keho vain räjähti käsiin, yhenäkin ja en millään osaa yhdistää olisiko jokin muuttunut vaikka ihan huomaamattani?

No, ei auta kuin päivä kerrallaan elää ja olla. Nyt jo hirvittää tuleva muutto, mitä jos olen yhtä kipeä kuin nyt, kuinka saan kaiken aiotun tehtyä, kuinka väsyneeksi lihakseni tulevat painavien laatikoiden ja tavaroiden kannosta? Mitä sitten, kun kaikki tavarat on siirretty ja tiedän jo kokemuksesta, että olen pedissä seuraavat pari päivää toipumassa urakasta. Hommat uudessa kodissa on sitten kesken ja minä pahimmillaan makaan pääsemättä ylös patjalta, koska tuskin sänkyä kukaan ehtii kasata siinä hötäkässä, kun muutto tosiaan pitää saada suorituksi parissa päivässä. Onneksi sentään sain pari päivää, kiitos siitä. Yhden päivän muutosta en olisi mitenkään selviytynyt tällä kropalla.

Syyllisyyden tunteeni kumpuavat kaukaa lapsuudesta, kun sanottiin, että teeskentelen kipeyttä, ettei tarvitse mennä kouluun. Edelleen saamani kohtelu tuntuu niin väärältä, niin epäoikeudenmukaiselta. Ja ei pelkästään tunnu, vaan sitä se todellakin oli. Lääkäriin pääsi sitten, kun osasi itse käydä varaamassa ajan tai pääsi kouluterveydenhoitajalle. En tiedä, miten osaan tämänkin syyllisyyden tunteen käsitellä? Edelleen kyseenalaistan itseni ja mietin, mitä jos kuvittelen kaiken omassa päässäni? Järjellä tiedän, ettei se ole mahdollista, mutta lapsuuden kokemukset ja vähättely tulevat niin esiin, pelkkänä tunteena, syyllisyytenä.

Monissa asioissa tulen vielä tänäpäivänä vihaiseksi, ajatellessani lapsuuttani ja saamaani "hoitoa" ja "turvaa". Lapselle ei todellakaan riitä, että fyysiset perusasiat ovat kunnossa, kuten koti pään päällä ja monta ateriaa päivittäin. Eristäminen normaalista elämästä ja vieläpä eristäminen "kodissa" jättäen lapsen selviytymään yksin jokapäiväisestä elämästä ilman aikuisen tukea ja kannustusta on väkisinkin jättäneet minuun jäljen ja eräänlaisen halveksunnan nimenomaisia ihmisiä kohtaan, jotka kaikkein eniten harrastivat tätä ammatillista hyljeksintää.

Joskus oli työntekijöissä joitakin poikkeuksia, mutta he eivät sopineet laitoksen muiden työntekijöiden "arvomaailmaan" ja niinpä vaihtoivat nopeasti työpaikkaa. Sitten oli niitä, jotka ilmeisen taitavasti osasivat luovia lasten hyvinvoinnin ja vanhanaikaisten jäärien välillä. Tosin, yksi tai kaksi ja heidätkin suhteellisen nopeasti syrjäytettiin tai siirrettiin toisiin tehtäviin. Ansaittuaan jonkun lapsen luontaisen luottamuksen ja aidon kunnioituksen, yleensä silloin oli aika vaihtaa maisemaa. Jälkeenpäin ajateltuna hyvä hoitsu oli sellainen, jota lapset aidosti oppivat halveksumaan ja jota oppi vihaamaan, ärsyttävä ja luotaantyöntävä. 

Joskus olen muistanut jonkin ikävän kohtauksen tai asiaryppään omasta lapsuudestani, saamastani kohtelusta jne. ja olen toivonut, että kyseiset ihmiset saisivat omassa elämässään mahdollisuuden kokea kaiken sen saman tuskan, pettymykset ja kaiken sen epäoikeudenmukaisuudesta aiheutuvan vihan, kuin itsekin jouduin kokemaan. Toivon joksus, että kokisivat, millaista on joutua eristyksiin, erotetuksi ihmisistä ilman mitään selkeää tai järkevää syytä.

Jos en olisi niin kiltti, olisin tuolloin eräänä päivänä käynyt sylkäisemässä ihmisen päälle, kiitokseksi kaikista niistä vuosista tehdessään minunkin elämästäni helvettiä. Jokapäiväistä helvettiä.

Päästyäni pois, olin maailman onnellisin ihminen, mikään elämässäni ei voinut olla sen parempaa, kuin päästä pois. Sitä olin toivonut siitä asti, kun sinne jouduin. Ja se päivä, kun viimeisen kerran laitoin oven kiinni perässäni, tiesin, etten ikinä enää halunnut tavata ketään heistä ja sen sanoinkin, etten tule käymään, ei tule ikävä. Olin vuosia sietänyt, niellyt omat tunteeni, yritin parhaani mukaan olla "ärsyttämästä" ketään, olin huomaamaton ja teeskentelin suorastaan. Se persusten nuolenta oli jotain ällöä, opetella miellyttämään ihmisiä vain miellyttämisen pakosta, jotta he olisivat tyytyväisiä.