Pitikin käydä jälleen masentamassa itseäni, ihan tieten tahtoen. No, ei sentään tahallani, en vain arvannut, että itselle tulee paha mieli. Perhana, taitoa olisi muttei mitään intoa tehdä yhtään mitään. Olisi kaikki välineet ja laitteetkin, muttei vaan ole sitä kuuluisaa inspiraatiota, yhtään mihinkään. Harmin paikka.

Kävin jälleen siis katselemassa, mitähän tekisin? Lopputulos oli, että aloitin, pitkän mietinnän jälkeen ja sitten jätin homman kesken, idea ei tuntunutkaan hyvältä toteuttaa, mietin ja pähkäilin ja mitä enemmän mietin, sen huonommaksi idea kävi ja niinpä lähdin takaisin kotia kohden.

Kaikki mitä vähänkin yritän tehdä, epäonnistuu jollain lailla. Se vie halut edes aloittaa mitään. Kun ei ole sitä kuuluisaa motivaatiota, ei syytä miksi tehdä yhtään mitään. Omaksi ilokseni en osaa epäonnistumatta enää tehdä oikeastaan mitään.

Ajatus etsiytyy väkisinkin siihen, ettei minusta ole enää mihinkään. Minusta ei ole enää minkään tekijäksi. En osaa mitään. Kärsin jälleen suunnatonta pettymystä itseni suhteen. Ikäänkuin olisin itseni pettänyt, ja en jaksa yrittää, en koska lopputulos epäonnistuu jokatapauksessa.

Toisekseen, kaikkeen tekemiseen tarvitaan rahaa, ja jos sitä ei ole, on ihan turha mitään edes tehdä. Kun ei ole varaa ostaa sitä tai tätä. Olisihan se toki niin kivaa, tehdä ja käyttää omaa osaamista edes itseen tai kotiin, mutta kun jokainen asia maksaa.

Tänään voisikin olla sellainen kiukuttelupäivä, niin voi aikuisiakin kiukuttaa. Polkea jalkaa lattiaan ja törmätä yhteen erilaisten halujen ja tahtomusten kanssa ja sen tiedon, ettei mikään niistä onnistu, ei kannata, ei edes yrittää.

Oma työttömyyteni aiheuttaa minulle suunnatonta häpeää, on kova paikka itselle, etten voi ansaita omaa leipääni pöytään, en omalla työllä. Jouduin kieltäytymään yhdestä tarjotusta työmaasta pitkien välimatkojen vuoksi, päivät venyisivät helposti kymmentuntisiksi ja jo pelkkä kahdeksan tunnin päivä on hitusen liikaa omalle jaksamiselle ja sitten kun pitää jaksaa myös se perhe-elämä omine kiemuroineen ja nukkuakin pitäisi ehtiä, ja juuri nyt en sellaiseen rääkkiin kykene, en sitten millään. Minusta ei ole todellakaan ole siihen, että joutuisin heräämään aamuisin jo ennen neljää ehtiäkseni ajoissa työmaalle, saati ajamaan niin pitkää työmatkaa, kun en muutoinkaan mielelläni aja yhtään pitkää matkaa, saati että joka päivä, kaksi kertaa päivässä.

Ideoita itselläni toki riittäisi, muttei sitten enää pitkäjänteisyyttä sen enempään. Ja oma kokemus on opettanut minulle, että aina tulee sitten se tai ne, jotka kopioivat idean ja tekevät asian tuhatkertaa paremmin. Joten ihan turhaan edes mitään mietn, kun aina on olemassa se joku, joka tekee saman asian.

Olen menettänyt oman uskoni itseeni, jos sitä edes koskaan olikaan. On se uskottava, että olen 0, täysi nolla eli en mitään, minusta ei ole mihinkään. Kaikki rapistuu, yksi asia kerrallaan. Kaikki se vähäinenkin toivo, usko ja luottamus. Ei ole enää mitään, ei sellaisia juttuja, joiden tekeminen saisi ilon aikaiseksi.

Elämäni on jokseenkin tyhjää ja kovin turhaa. Ihmisenä olen kovin yksin ja siis ihan turhake.

Näiden mietteiden siivittämä painun maate, kotona pitäisi siivoilla ja laittaa pyykkiä, mutten vaan halua niitä tehdä. Samoja juttuja jokaikinen päivä. Toki sitä ehtii sitten haudassakin levätä, mutta tänään valitsen tekemättömyyden, kun ei ole näennäistä pakkoa tehdä ja suoriutua arjen ikävistä kotihommista. Ne eivät karkaa minnekään ja vaikka minua inhottaakin tekemättömät kotityöt, en välitä siitä vaan suljen silmäni ja tiedän, että ne odottavat niin pitkään, kunnes otan asiakseni suoriutua kotihommista. Mutta, kun ainoat tekemiseni pyörivät samojen asioiden ympärillä, minua alkaa inhottamaan niiden tekeminen, vuodesta toiseen sitä samaa pyöritystä.

On kurjaa huomata, ymmärtää etten ole hyvä oikein missään. Monia asioita olen yrittänyt, olen kokeillut, olen haaveillut ja aina sitä saan huomata saman asian. En koe olevani edes keskivertoa.

Lapsuudessa kiinnostukseni erilaisiin asioihin torpattiin, ihan tuosta noin vaan. Minua ei kannustettu, ei tuettu yhtään mihinkään, innostukseni latistettiin yhtä nopeasti kuin paska vedetään pöntöstä. Kaiken vähäisenkin eteen jouduin jo lapsena ponnistelemaan, kuten innostukseni lukemiseen. Itse pienenä ekaluokkaisena kävin hakemassa kirjastokortin, kuljin ensin pitkät matkat omineni pyöräilen linja-autopysäkille, sieltä kouluun ja sama toiseen suuntaan. Talvella sitten tein pyörämatkaa kävellen. En koskaan saanut lupaa mennä kirjastoon suoraan koulun jälkeen, samalla reisulla, vaan minun piti ensin käydä "kotona" ja sitten sen jälkeen yksin lähteä vielä pitkää matkaa kirjastoon ja takaisin. Kovin montaa reissua edestakaisin ei pieni ihminen jaksa, väsymys kostautui kyllä ja oikeastaan vasta nyt ymmärrän, miksi. Kymmeniä kilometrejä liikuntaa päivän aikana ja sitten oma malttamattomuus lopettaa lukemista iltaisin.

Sama juttu uimisen kanssa lapsuudessa. Ensin törkeä koulumatka edestakaisin ja sitten illalla parin tunnin vapaaliikkumisen aikaan sama matka uimahalliin. Joko yksin tai laitoskaverin kanssa, omien kavereiden kanssa uimareissua ei voinut sopia, koska minulla oli tarkat kellonajat, mihin väliin sain liikkua pois laitoksesta ja usein siihen aikaan ei sitten ne omat kaverit päässeet, koska heidän vanhempansa olivat töissä ja eivät päässeet kuskaamaan uimahallille.

Syntymäpäiville en koskaan päässyt, koska sama juttu kulkemisten kanssa. Syntymäpäivien kellonajat olivat olivat aina alkaen jotain klo 18, ja minun olisi tunnissa pitänyt kulkea bussilla/pyöräillen käydä kääntymässä kaverilla. Koska jo 19 aikaan piti olla takaisin laitoksessa. Kyselin joskus sankarilta, enkö voisi tulla aiemmin syntymäpäiville, muttei sellainen käynyt päinsä heille. Siis edes kaverien syntymäpäiville ei joustettu kotiintuloajasta. saati, että joku henkilökunnasta olisi vienyt tai hakenut. Viikonloppuisin ei sitten bussit kulkeneet ja tosiaan pyöräillen oli monesti liian pitkä matka. Niin ja yksi syy oli, etten päässyt koskaan kenenkään syntymäpäiville, kun minulla ei ollut antaa lahjaa. En koskaan päässyt ostamaan lahjaa, vaikka säästöjä olisikin ollut itselläni ja illalla oli jo kaupat kiinni.

Sama juttu oli oikeastaan muutenkin kaverien kanssa, en koskaan olisi ehtinyt kuin kaverille ja sitten olisi jo pitänyt lähteä takaisin, kun aikaa oli niin vähän ulkoiluun. Ei puhettakaan siitä, että kukaan henkilökunnasta olisi tukenut kaverisuhteita esimerkiksi viemällä ja hakemalla. Yksin piti liikkua ja kun aika oli rajallista, se oli käytännössä mahdotonta.

Olin menossa erikoisluokalle, mutta lastenkodin henkilökunta päätti toisin. Ymmärrän tänään sen miksi, ei kukaan olisi kyennyt niihin talkoisiin, joita ko. luokat väistämättä tarvitsevat, saati sitten niitä iltajuttuja ja viikonloppumenoja, ei minulla olisi ollut ketään tukemassa ja kuskaamassa. Silti, en saanut edes harrastaa sitä, mistä olin kiinnostunut ja innostunut. Kaikki omat ehdotukseni torpattiin, sanomalla kylmästi, ettei se vaan käy. Ja siitä ei sitten enää saanut keskustella. Joten tänään tuo "lahjakkuus" on poissa, sitä ei ole enää. Ei, vaikka haluaisinkin.

Olin myös oikein hyvä liikunnallisissa jutuissa ja olisin tahtonut jotakin harrastaa. Mutta, ei. Ei puhettakaan siitä, että olisin päässyt mihinkään ryhmään. Pyyntöni myös torpattiin sen suhteen. Samoin kaikki muu, sellainenkin mitä olisi voinut omassa huoneessa tehdä ja harjoitella. En saanut edes värikyniä ja koulusta saadut piti tuohon aikaan säilyttää koulussa. Joskus joululahjaksi muistan saaneeni äidiltäni jotakin askartelujuttuja, mutta ne hävisivät aina pian, niin nopeasti etten ehtinyt yleensä käyttää niitä ollenkaan.

Monesti pyysin sitten saada omia lankoja ja koukkuja ja puikkoja, mutta ei. Muistelen, kuinka hoitajat istuivat olohuoneen sohvalla tuntikausia neuloen ja virkaten omia juttujaan, omille sukulaisilleen ja heillä ei ollut aikaa edes opettaa tekniikoita, sitten kun omista rahoistani säästin ensimmäiset välineeni ja sain ensimmäiset lankani. Äitini muistaakseni sitten ja koulussa opettaja neuvoi, kun vein välineet mukanani.

Lastenkodissa käskettiin aina pihalle juoksemaan taloa ympäri. sitten henkilökunta ihmetteli, kun maleksimme toimettomina hakien seuraa aikuisista. Jaloista potkivat aina pois, sohvalla istumisesta heille maksettiin palkka. Usein emme me lapset edes saaneet mennä olohuoneeseen, koska henkilökunta katsoi elkuvaa, joka oli kielletty, keskellä päivää, viikonloput olivat pahimpia. Omissa huoneissa piti olla, ei ollut mitään tekemistä ja kukaan ei vahingossakaan halunnut viettää aikaa lasten kanssa.

Koko alakoulun ajan jouduin luistelemaan ja hiihtämään koulun välineillä, se oli inhottavaa ja noloa. Vasta yläkoulussa asiaan puututtiin, koska siellä ei ollut lainaksi välineitä ja oli hiihto,-ja luistelupakko muunmuassa. Silloin vasta lastenkodin lapset saivat uudet välineet, tosin sukset olivat jostakin käytettyinä hankitut, mutta kuitenkin. Oli todella noloa kertoa liikunnan opettajalle, että kyllähän minäkin haluan luistella, haluan hiihtää koulussa, mutta kun siellä ei ole välineitä.

Muistan äitini hänkkineen meille sisaruksille paljon uutta, niin vaatetta, kuin välineitäkin, pyöriä ja muuta sellaista, mutta monesti kävi niin, että kaikki äidin hankkimat asiat hävisivät taaivaan tuuliin, niitä ei enää ollutkaan, niitä ei löytynyt mistään ja oletan tänään tavaroiden menneen henkilökunnan omille pennuille, niille joilla omia lapsia oli.

Joku henkilökunnasta hyvin todennäköisesti pimitti lapsille varattuja rahoja omaan käyttöönsä, siinä olisi hyvä "syy" kieltää harrastukset ym. ylimääräiset kulut.

Lapsena olin kiinnostunut tieteistä, luonnosta. Pohdin ja tutkin maailmaa, mutta yksin. Ei puhettakaan siitä, että kukaan olisi kanssani keskustellut, toivoin joskus kovasti pääseväni esimerkiksi partioon, mutta ei, ei sitäkään. En koskaan päässyt tekemään, osallistumaan elämään samoin kuin esimerkiksi luokkatoverit.

En koskaan päässyt iltaisin teatteriin, en elokuviin, en syömään ulos, en päässyt harrastamaan mitään. Ymmärrän, jos minua alettu katsoa kieroon ja on jätetty viimein kutsut kutsumatta, kun en kuitenkaan olisi tullut. Muistan joskus yrittäneeni jäädä luokkatoverille suoraan koulun jälkeen, soittamalla soitin kysyäkseni lupaa ja eihän sitä tullut. Yrityksestäni sain muutaman viikon kotiarestia ja huudot päälle. Ei paljoa auttanut selitykset, siitä miten raskasta onkaan kulkea pitkää matkaa edestakaisin useamman kerran jne.

Lapsena en siis päässyt opettelemaan itseni toteuttamista missään määrin. Luontaiset kyvyt ja lahjakkuudet jäivät omaan varjoonsa. Mutta, se on mennyttä, katkeraa mennyttä. Mutta tuo kaikki on jättänyt jälkensä minuun ja siihen, että olen vasta lähempänä aikuisikää opetellut omia kykyjäni, opetellut omia taitojani. Olen kokeillut asioita, joihin oikeasti vaaditaan vuosien harjoittelua, opiskelua jne. Ne ovat olleet sellaisia, joihin olen tuntenut kiinnostusta ja jotka olen hyljännyt tietäessäni, etten koskaan voi tulla hyväksi niissä asioissa, koska en päässyt lapsena niitä asioita opettelemaan, harrastamaan.

Pettymys. turhautuminen. Kokemus itsestä huonompana kuin muut. Tottahan se onkin, olen huonompi kuin muut. Siihen olen oppinut, en ole mitään, minusta ei tule koskaan mitään. Sinnikkäästi, kuten lapsena halutessani jotain, jouduin itse kaiken eteen tekemään kaiken ja näkemään vaivaa kovin, suhteettoman paljon pienelle lapselle. Nyt tuo sinnikkyyskin alkaa olla poissa, ei ole mitään, mitä tahtoisin, mitä tavoittelisin, koska se kaikki osoittautuu ennemmin tai myöhemmin täysin turhaksi, kuten koen itsekin olevan.

Ei jaksa enää yrittää, ihan suotta. Ei ole sellaista asiaa tai kiinnostuksen kohdetta enää, minkä eteen olisin valmis käyttämään omaa tarmokkuuttani. Kaikki menee kuitenkin pieleen, yksin ei voi kaikkea tehdä.