Joskus nuorena haaveilin kirjoittavani ihan oikean kirjan, sittemmin olen tullut siihen tulokseen, ettei ketään kiinnosta kuitenkaan. Maailma ja koko suomi on täynnä samankaltaisia tarinoita, paska lapsuus ja siitä aiheutuneita ongelmia. Ketä oikeasti kiinnostaa "selviytymistarina", joka jatkuu edelleen jossain muodossa? Niin, en usko että kukaan jaksaisi lukea niin negatiivista tekstiä, itse en ainakaan jaksaisi.

Jos ei ole hyvää sanottavaa, on parempi olla hiljaa, niinhän se menee ja itse tuota ajatellen olen kovin hiljainen. Harvemmin osaan tai viitsin nykyisellään enää sanoa mitään, kelleen. Joskus aikoinaan olin kovin negatiivinen omissa aatoksissani, omissa puheissani ja omaa ajattelua siivitti myöskin kovin kateus. Aina tuntui, että toiset saavat sen, mistä itse osasin vain haaveilla. Tupakkipaikoille kerääntyi sitten samankaltaisia angstaajia, kuin itsekin olin nuorempana.

Nykyisin olen oppinut selättämään omaa kateuttani pois, se ei ole minulta pois, jos joku toinen onnistuu, saa sen minkä eteen on kovin tehnyt töitä. Toisin sanoen on ansainnut onnensa. Tänään tiedän ja ymmärrän sen, että jokaisella ihmisellä on myöskin ne omat taakkansa kannettavanaan ja omat elämänlankansa setvittävänä. Ja vaikka useinkin tahtoisi jotenkin olla avuksi, se ei ole mahdollista, koska jokaisen tosiaan on ihan itse hokattava, mistä on kysymys. Tiedän, että monenkin elämä on vain pelkkää teatteria ja kulissien ylläpitoa ongelmien velloessa kaaoksena sisällä.

Yhtenä päivänä koin jälleen sen omituisuuden kokemuksen ihmisten vierellä ja mietin, miksen ole koskaan voinut olla samankaltainen nuo muut? Yritin kuumeisesti miettiä, oliko minussa mitään yhteistä niiden ihmisten kanssa ja en millään keksinyt, en kyllä keksinyt mitään erikoista, joka olisi erottanut minut heistä.

Paitsi ehkä oma erikoinen tyylini ajatella asioista, kuljen ajatuksissanikin ihan toista rataa kuin nuo muut. Katselin toisia, muistelin lasteni arvosteluja itsestäni ja siitä, miksi en voi olla samanlainen "pehmeä" ihminen ja totesin katsellessani toisia, etten todellakaan ole pehmeä ihminen. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta siis puheeni ja olemukseni ovat jokseenkin kovan karkeaa, minusta ei tule esiin sellainen pehmeys, ei lämpö. Jos toiset ihmiset ovat pehmeitä ja vaaleita kuin lampaat, niin itse olen kova kuutio. Yritä nyt siinä sitten olla.

Aikanaan sanoinkin lapsilleni valitellen, ettei minusta koskaan tulekaan sellaista hempeää ja pullantuoksuista äitihahmoa, olin ja olen se mikä olen ja siihen en oikein osaa itse vaikuttaa. Minusta ei saa ilmeisesti saa sellaista vaikutelmaa, että olisin rakastettava, lähestyttävä, lämmin ihminen. Päinvastoin, ulkoinen olemukseni kielii kovuutta, kylmyyttä, ja olen ilmeisen luotaantyöntävä olemukseltani? Vaikka sisälläni olenkin äärimmäisen herkkä ja haavoittuva.

Itselläni on tosiaan kovin poikkeavat näkemykset asiasta kuin asiasta, ei ollenkaan samanlaisia näkemyksiä kuin muilla. Muistan joskus, kun työmaalla oli kovaa keskustelua tsunamista, en osannut olla järkyttynyt asiasta, en osannut kauhistella tapahtunutta ja voivotella asiaa. Se kun ei tuonut eikä tuo niitä ihmishenkiä takaisin, vaikka kuinka voivottelisi. Tuolloin joku työkaveri oikein suuttui minulle, kun en osannut lähteä hänen valituksiin ja kauhistuksiinsa mukaan, kun tuumasin jotenkin, etten halunnut keskustella asiasta ja ettei meidän voivottelut auta yhtään ja että lopuksi taisin vielä sanoa jotenkin kylmästi, että niin se maapallo pitää huolen omistaan, joskus ottaa ja joskus antaa ja sitä rataa.

Sama se on kaikkien muidenkin ikävien tapahtumien kanssa. Se, ettenkö itsekin olisi ollut kauhuissani ja järkyttynyt tapahtuneesta, ei kuitenkaan antanut minulle itselleni lupaa tuoda ilmi kaikkea kokemaani järkytystä, kaikkea kokemaani kauhua, mielestäni se vain ei kuulunut työmaalle alkaa ns. joukkohysterisoimaan tapahtunutta. En siis ilmeisesti osaa tuoda tunteitani esiin, vaikka sisällä velloisi millainen myrsky tahansa. En osaa näyttää kokemiani tunteita, enkä osaa niitä myöskään sanoittaa toiselle ihmisille, kuten ehkä olisi pitänyt?

Olen ehkä enemmän käytännöllinen elämässä? Mieluummin teen asioita, kuin jään murehtimaan kovin pitkäksi aikaa.

Toisaalta, olen oppinut suojelemaan läheisiä ja vieraitakin ihmisiä omilta tunteiltani. Usein kokemani tunteet ovat kovin synkkiä, vaikeita kenenkään ymmärtää, saati vastaanottaa ja ei ole minun tarkoitus ollut koskaan tietentahtoen ahdistaa ketään toista omilla tunteillani. Ilo ja positiiviset tunteet kuuluukin jakaa, mutta sitten olen kokenut monesti myös sen, ettei niitäkään kovin moni ihminen kestä, ei ainakaan minun kohdallani. Joten olen oppinut pitämään tunteeni näennäisesti piilossa juurikin niiden kestämättömyyden vuoksi, niiden voimakkuuden vuoksi.

Mietin, puuttuuko minusta jonkinlainen suodatin mitä tunteisiin tulee? Miksi minun on ollut helpompi elää piilotettujen tunteiden kanssa toisten ihmisten maaimassa ja kokea tunteet sitten itsekseni, ehkäpä kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa? Olen ilmeisen avoin kanava molempiin suuntiin, imen tunteita toisista ja toisaalta jaan tunteita juuri sellaisina kuin ne minussa on.

Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että olen oppinut tunnistamaan omat ja toisten tunteet itsessäni, siis sen mikä on lähtöisin itsestäni, ja mitkä taas tulevat ulkoapäin toisista ihmisistä. Nykyisin olen jo oppinut myös torjumaan melkoisen hyvin toisten tunteet, siis niin etteivät ne enää saavuta omaa sisintäni, ellen itse niin halua ja se onkin helpottanut omaa taakkaani huomattavasti. Siellä missä on paljon ihmisiä, on tunteiden kirjo valtava, joskus olen tahtomattani imenyt itseeni koko tunteiden sekamelskaa ahdistuen aivan valtavasti. Nykyisin onneksi osaan jo olla olematta pesusieni.

Olen koko ikäni kokenut olevani jotenkin outo ja erikoinen. Koskaan en ole kuitenkaan päässyt selville siitä, mikä on homman nimi ja luulen, että samaa asiaa saan todellakin miettiä hautaan asti. Joskus toivoisin, että joku kertoisi minulle mistä on kysymys ja saisin sen suhteen rauhan. On niin turhauttavaa edes alkaa etsiä mitään "syytä", kun se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Tuloksetonta ja turhauttavaa. Tiedän, että joku tietää vastauksia kysymyksiini, tiedän, että on olemassa kaltaisiani omituisia ihmisiä, mutta missä? Ja miksi en ole tähän ikäänmennessä tavannut ketään sellaista? Miksi koen olevani niin yksin, koko maailmassa itseni kanssa?

Kysymyksiä joihin ei löydy vastauksia, niitä on siis ihan turha pohtia tämän enempää, ajanhukkaa ja turhaa itseni kiusaamista. Minulla ei ole koskaan ollut muuta vaihtoehtoehtoa, kuin sopeutua, sopeutua ja vielä vähän enemmän sopeutua. Se ei kuitenkaan ole poistanut omaa kokemustani omasta omituisuudestani suhteessa muihin ihmisiin.