Jokaiselle päivälle melkein jotakin ylimääräistä, pakollista menoa, ja yhtään ei olisi ylimääräistä energiaa tehdä mitään, vaan ei auta, mentävä on. Päivä kerrallaan ja asia kerrallaan. Huokaan sitten iltaisin, juuri ennen nukahtamista.

Aamuisin katson ensimmäisenä kalenteria, mitä sovittuja juttuja onkaan tiedossa ja suunnittelen päiväni sitten sen mukaan. Tällä viikolla onkin vähemmän, kuin viimeviikolla menoja ja samalla mietin, mitä olenkaan unohtanut kalenteriin merkata, toivottavasti en mitään.

Muuttojutut alkavat olla itse muuttoa vaille valmiina, ja tietysti pakkaamista, mutten oikein voi mitään etukäteen tosiaan pakkailla, kun kaikkea arjessa tarvitaan, joten voin keskittyä muuhun.

Niin, mihin muuhun voisin keskittyä? Lapset pitävät minut kiireisenä, jokaisella on ne omat juttunsa ja haasteensa, joihin yritän äitinä vastata, harvoin minulle itselleni jää aikaa todellakaan keskittyä siihen muuhun ja sitten kun jäisi aikaa, olenkin jo melkoisen väsynyt.

Illalla tuskastelin uudemman kerran loma-ajatusten kanssa. En ole koskaan ollut edes lomalla ja tahtoisin tietää millaista on mennä lomalle. Sitten mietin, että eihän minun tarvitse edes haaveillla lomasta, kun en ole mitään lomaa ansainnut, enhän työttömänä tee omaa osaani, joten miksi edes haaveilla lomasta. Eihän sillä ole väliä, onko ollut lomalla vai ei, koskaan. Juuri nyt sekin ajatuksenpoikanen on haudattava, ehkä sitten joskus? Ehkä ei?

On vaan parempi, etten haaveile mistään, etten ala kuvittelemaan liikoja, etten vahingossakaan ala odottamaan mitään ns. ylimääräistä elämääni, koska pettymys on aina niin suuri, asiat ovat mahdottomia toteuttaa.

Pääosin olen tyytyväinen elämääni, kun oikein pinnistän ja pidän itseni järkevänä ja muistutan itseäni siitä, että perusasiat ovat kunnossa, enempään on turha haikailla, pitää vaan olla tyytyväinen siihen, mitä on, sen pitää riittää. Ja niinhän se yleensäkin riittää.

Huomaan toistavani itseäni, arjessani ei loppujenlopuksi ole mitään mainitseisen arvoista. Elämässäni ei tapahdu mitään sellaista, joka ylittäisi oman uutiskynnykseni. Yritän repiä tuosta arjesta ne pienen pienet ilon aiheet, kun muutakaan ei ole. Neljän seinän sisältä. Ulos meneminen on muodostunut taasen kynnykseksi, joka pitää tietoisesti ja melkein väkisin ylittää. Mitä sitä turhaan harhailee ulkona yksinään, ei ole mitään syytä tai mielenkiintoa yksin kulkea, ei tehdä edes sitä pientä lenkkiä.

Joskus itselleni tulee ihan mahdoton angsti, siis sellainen haistapa...k...a asenne, hetkeksi kyläilemään. Kun tulee se tarkemmin määrittelemätön vitutus, johon ei siis voi kuolla. Vähemmissä määrin viimevuosina, mutta joskus edelleen eksyy kyläilemään. Nykyisellään en osaa itsekään enää ottaa tuota asennetta kovin vakavasti, helposti saan itseni nauramaan ja koko angstin idea valuu hukkaan ja sekin sitten vähän harmittaa, kun ei ole enää jäljellä mitään sellaista, mikä oli ennen itsestäänselvää.

Jatkuvasti huomaan taistelevani masennusta vastaan, joudun jokainen hetki tekemään kovasti työtä itseni kanssa, etten päästä ikäviä ajatuksia vellomaan sisälleni. Koko ajan hoen itselleni, mieleeni noustessa asiat, joille en itse yksinkertaisesti mahda mitään ja minun on vain elettävä niiden asioiden kanssa. Oikeastaan toivoisinkin lomaa itse itsestäni. Toivoisin lomaa näistä kaikista asioista, joiden kanssa juuri nyt painin tavalla tai toisella. Ja tulen surulliseksi, kun tiedän, ettei sekään ole mahdollista. Ei itsestään tai omista asioista voi pitää lomaa, ei voi sanoutua irti ja palata asioihin sitten myöhemmin.

Jokainen päivä menee itse itsensä kanssa olemiseen. Juuri nyt koen sen kovin raskaaksi tavaksi elää ja olla. Kun ainoa seura itse itsellesi olet vain sinä itse. Kun jokaiseen haasteeseen arjessa vastaat ominesi, ilman kenenkään tukea, ilman toisen ajatusta, ilman toista näkökantaa samaan asiaan.

Kun jokainen päivä hiljaisuus on taattua, sitten kun ylimääräiset äänet ylittävät oman ärsytyskynnyksen ja joudut sanomaan, että olkaa hiljaa, ei jaksa meteliä, kun sammutan tv:n, ei jaksa sellaista sontaa, mitä sieltä tulee, feikkiä kaikki. Kun et jaksa miettiä radiolle uutta paikkaa, johon sähköjohto ylettäisi, että voisit täyttää hiljaisuuden edes musiikilla, radiokanavalla. Kun huomaan, ettei mikään ole loppujen lopuksi niin tärkeää, etteikö kaikista asioista voisi luopua.

Luopumistahan olen tehnyt koko elämäni. Väkisin tai sitten olosuhteiden pakosta ja viimein myös omasta halustani. Olen luopunut jokatapauksessa ihmisistä, eläimistä, kodista, tärkeinä pitämistäni tavaroista, muistoista niiden mukana. Olen luopunut elämäntyylistä, luksuksesta. Avioliitossa luovuin jopa omasta itsestäni, tahdostani, mielipiteistäni, ihmissuhteistani ja melkein jopa hengestäni.

Luopumisesta on itselleni tullutkin rutiinia. Mitä ei enää tarvitse, se saa mennä. Mikä ei tuota iloa, se saa poistua elämästä. Mikä ei enää palvele tarkoituksenmukaisesti, saa mennä menojaan.

Yksinkertaisuus on kovin kuvaavaa miettiessäni tänään elämääni. Yksinäisyys. Päivästä toiseen vietän itse itseni kanssa tuntikausia, joskus kyllästyen ja joskus kykenen olemaan huomioimatta koko asiaa.

Luulen, että ihmisenä olen kovin rasittava? En tiedä, koska en ole saanut suoraa henkilökohtaista palautetta, muuten kuin positiivisessa sävyssä ja kiitosten saattelemana. Sen vuoksi minun onkin niin kovin vaikeaa ymmärtää ihmisten kaksinaamaisuutta, sitä että kasvokkain ollaan niin hyvää ystävää ja sitten heti sopivan tilaisuuden tullen haukutaan ja arvostellaan. Onko sellainen oikeasti ihmisyyttä? Vai mitä se on oikein?

Rasittavan ja pelottavan minusta tekee se, että näen ihmisen läpi, vaistoan ja tunnen paljon, joka sitten väistämättä myös näkyy omassa olemuksessani. Olen kuin peili toiselle ihmisille.

Edellisten vuosikymmenien kokemukset ovat saaneet minut itseni varpailleni ihmisten kanssa. Tiedän, että suurin osa puukottaa selkään heti tilaisuuden tullen, niin käynytkin melkoisen useasti. Tämä on aiheuttanut sen, etten halua olla tekemisissä ihmisten kanssa, koska en voi enää luottaa muihin kuin itseeni.

Aikoinaan nuoruudessa rakensin itselleni naamion, jonka takaa oli helppoa toimia erilaisten ihmisten kanssa. Kärsin kuitenkin siitä, etten se ollut se minä, vaan rakennelma, joka suojasi sisimpääni. Tänään pohdin, miksi hukkasin tuon naamion, jos sen kanssa oli paljon helpompaa elää ja olla? Miksi kuvittelin, että ilman naamioita voisin elää ihmisten maailmassa? Naamion kanssa sopeuduin ja minut jokseenkin hyväksyttiin joukkoon. Ilman naamioita en kelpaa kävelemään edes samaa katua, jos kärjistän asian noin.

Pitääkö minun alkaa uudelleen rakentamaan naamio, jotta kelpaisin jälleen joukkoon?