Niin, miten?

Kaikkea olen kokeillut, olen yrittänyt.

Ei riitä.

En muista, millaista on olla oikeasti onnellinen, liekö olen koskaan ollutkaan? Huomaan, edelleen onnellisuuden määrittää jokin muu, nuo toiset ja heidän onnellisuutensa?

Mutta, ihmettelen itsessäni sitä, miksi en voi muistaa olleeni ikinä onnellinen? Miltä se tuntuu? Mitä se saa aikaan?

Ilo, sitä olen kokenut joskus, harvemmin. Kun naurattaa niin kovin, että vesi roiskuu silmistä. Ehkä kerran vuoteen olen jotain tuollaista kokenut, juuri nyt en muista milloin viimeksi.

Oikeastaan yksin olemisen nautinto tulee siitä, että tietää niiden toistenkin ihmisten olevan olemassa, myös itseä varten. Minä olen olemassa vain toisia varten. Minulla ei ole ketään, joka olisi olemassa minulle, minua varten. Annan toisille saamatta itse koskaan mitään takaisin. Se on kamalan raskasta.

Itselleni yksin oleminen on pakotettu olo. Parempi yksin, kuin huonossa seurassa. Parempi yksin, kuin miljoona negatiivista oloa toisten seurassa. Parempi yksin, kuin seurassa huomata jääneensä niin paljosta paitsi elämässä.

Positiivisia kokemuksia elämääni mahtuu kourallinen. Kaikki muu onkin sitten rehellistä paskaa, joka on käteen jäänyt.

Nauti nyt elämästä, yksinäisyydessä. Yksin, omien ajatusten kanssa ja niiden siivittämänä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Nauti elämästä, yksinäisyydessä tiedostaen omat virheesi ihmisenä? Kun tietää jonkin olevan vialla, muttei tiedä minkä? Kun tietää jonkin olevan itsessä outoa, muttei kukaan ole kertonut mikä ja miten? Vain sen ymmärrän, että olen kamala ihminen toisten näkökulmasta, ihan hirveä? Ja kukaan ei kehtaa asiaa sanoa ääneen?

En tiedä, miten elämästä voi nauttia? Minulle elämä tarkoittaa kidutusta aina jossakin muodossa, selviytymistä kriisistä kriisiin, haasteita, kaikkea ikävää. Olenko normaali, kun en kykene noista asioista nauttimaan, vaan alan voida pahoin, alan olla kyllästynyt ainaisiin negatiivisiin juttuihin, niin isoihin kuin pieniinkin?

Tällä hetkellä, juuri nyt elämässäni ei ole mitään asiaa, josta voisin nauttia. Kaikki tuntuu ihan turhalta, mitättömältä, saavuttamattomalta. Siis ihan tuttua peruskauraa, johon olen koko ikäni sopeutunut.

Hymyilen, mutta hymyn taakse kätkeytyy suuri suru. Teen asioita, jotta edes jotenkin pysyn järjissäni, yritän pitää kiinni rutiineista, vaikken haluaisikaan, en jaksaisi.

Mietin kuolemaa jokatoinen päivä, se olisi itselleni niin helpotus. Tässä tämännäköisessä elämässäni ei ole mitään järkeä, ei mitään sisältöä, ellei lapsia lasketa lukuun. He ovat ainoa syy, miksi vielä olen elossa.

Olen voimaton enää tekemään yhtään mitään, vuosikausia olen yrittänyt, sinnitellyt, uskonut ja toivonut. Aina vaan pahemmaksi menee tämä oma kokemukseni tästä elämästä. Todellakin, olen kuin eläväkuollut. Sisältä tyhjä, vain ulkokuori jäljellä.

Olen yrittänyt etsiä kadonnutta minääni, sitä ei vaan ole enää. Se on tuhottu.

Miten siis voi nauttia elämästä, kun mikään ei tunnu enää miltään? Kun kaikki, mitä yrität, menee pieleen, epäonnistuu.

Kaatuu jollain lailla. Kun on yksin, täysin yksin näiden ajatusten kanssa. Kun ei ole ketään ihmistä vierellä. Päivästä toiseen, ilman mitään mielenkiintoa elämää kohtaan.

Nauti siinä sitten. kun tekee mieli huutaa suoraa huutoa. Vaan mitäpä se auttaisi, kuten ei itkukaan auta. Ei auta tuomaan menetettyä elämää, elämätöntä elämää takaisin. Itku ei tuo lähelle ihmistä, ei tuo takaisin yhtään mitään. Itku ei auta yhtään mihinkään.

Itkettää, mutten pysty itkemään. Mikä siinäkin on? Olen jokainen päivä ainakin hetken verran surullinen, sitten kasaan itseni aina vaan uudelleen, jokainen päivä. Yritän. Yritän repiä ilon irti sieltäkin, mistä se tuntuu olevan mahdotonta. Oma asenne ratkaisee paljon. Mutta, nyt olen ihan uuden edessä, kun en vaan jaksa, olen haluton aina vaan yrittämään, tekemään mahdottomasta mahdollista, yksin.

Olen kurkkuani muten täynnä yksinäisyyttäni ja sitä tosiseikkaa, etten sitten kuitenkaan voi olla ihmisten kanssa tekemisissä, koska aina vaan minulle tulee niin paha mieli, koska aina vaan koen sen, että itse olen kaikessa huonompi, ihmisenä ja muutenkin. Koen, että jään niin paljosta paitsi kuunnellessani toisen ihmisen elämästä, näkiessäni toisen ihmisen elämää. Juuri sitä samaa, mitä tahtoisin itsekin saamatta yhtään mitään.

Yrittämisen puutteesta en voi itseäni moittia. Nyt ymmärrän, että oma yksinäisyyteni on myös eräs tapa suojautua toisilta, niistä asioista joita tahtoisin itsekin, mutten koskaan saa. Niin, miksi kiusata itseään tieten tahtoen? Kun yhteistä säveltä ei löydy, kun en olekaan samalla aallonpituudella ihmisten kanssa, vaan kuljen jotain ihan omaa aallonpituutta. Saman huomaan myös parisuhteessa.

Kaipaan parisuhteessa paljon enemmän, kuin mitä itse saan. Ja nyt olen myös väsynyt ainaiseen jakamiseen. En jaksa kertakaikkiaan aina olla se, joka antaa, saamatta mitään takaisinpäin. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tarvitsen enemmän kuin kuunnella jokailtaista kuorsausta ja paljoa muuta pientä ikävää. Emme kohtaa enää millään tasolla ja en jaksa edes välittää.

Niin, että nauti elämästä. Sytytän aamuisin kynttilän pöydälle palamaan, hiljaisuuden täyttämässä huoneessa olen täysin yksin. Keksin tekemistä, mutta sekin alkaa olla jo niin takkuamista. Nykyisin en avaa verhoja, en kampaa tukkaani, en tee aamutoimiani, koska miksi tekisin? En mene minnekään, en tapaa ketään, meillä ei koskaan käy kyläilemässä kukaan. Ihan turhaa, riittää kun aika matelee jotenkin eteenpäin, että pääsen odottamaan miesystävää kotiin, illalla seitsemän jälkeen. Sitten odotankin sopivaa hetkeä mennä maate. Sama toistuu useimpina päivinä.

Yritän sietää, sen etten puhu moneen tuntiin kenenkään kanssa. Puhelin ei ole soinut, nyt myyjätkin taasen jättäneet rauhaan jokasyksyinen soittokierros on ohi. Juon kahvia, liikaa. Kun lapset eivät ole paikalla, en tee edes ruokaa. Ei vaan huvita, olen niin kyllästynyt jopa ruuanlaittoon ja yhdelle tuntuu niin turhauttavalta edes tehdä ruokaa. Toinen tuokoon tullessaan mitä syö. Minä paastoan tai syön pari gluteenitonta leivänkänttyä.

Mieli on todellakin maassa, vaikka parhaani yritänkin olla olematta suruinen, mutta elämä on minun kohdalla yhtä paskaa, siitä en pääse yli enkä ympäri. Ja pahinta on, etten voi asian eteen enää tehdä yhtään mitään. Tässä vaan olen, elän ja hengitän. Yksin.

Juuri nyt tarvitsisin ihmisen, joka ottaisi kädestä kiinni ja veisi minut ulos, lenkille, ihmisten ilmoille. Tarvitsisin sen ystävän, joka olisi tukena, kun en itse jaksa. Mutta, ei. On vaan kasattava itsensä, ja jos haluan lenkille, on sekin hoidettava yksin, itse itseni kanssa. Ja siitä syystä en halua lenkille. Enkä oikeastaan mennä yhtään mihinkään.

Katson ikkunaan, aurinko paistaa pilvien omasta kultaista valoaan, nautin siitä sen pienen hetken, mutta nyt sekään ei riitä virkistämään tätä tylsistynyttä oloa. Hymähdän itsekseni ja tumppaan tupakan, mennäkseni hetken päästä taas uudelleen ulos. Kun ei ole muutakaan mielekästä tekemistä.

Maalaisin, mutta ei ole ollut varaa ostaa välineitä, neuloisin, mutta käteni eivät kestä kipua. Voisin ehkäpä tehdä ruokaa, mutta eihän jääkaapissa ole aineksia, eikä minulla autossa bensiiniä, ei rahaa tankkaamiseen tai kaupassa käyntiin. Pyykit olen pessyt, pakkailut pakannut, ja siivousta en jaksa edes ajatella. Mitään muuta ei ole. Kodissani ei ole mitään, mikä veisi ajatuksia muualle, ei taas mitään, minkä siivin aika kuluisi nopeammin. Olen kyllästynyt nukkumiseen, koska nyt se on alkanut vaikeuttaa iltaista nukahtamista, jota vielä miesystävän kuorsaus häiritsee tunteja öisin.

Tyhjästä elämästä pitäisi nauttia, mutten millään keksi miten? On asioita, joita olen tehnyt kyllästymiseen asti ja ylikin. On paljon asioita, joista en osaa edes haaveilla. Ja niistäkin, mitä osaan haaveilla, ne on mahdottomia toteuttaa.