Aikoinaan rikoin oman naamioni, jonka taakse olin itseni kätkenyt. Se oli kulissi. Kyhäelmä, jonka takana sain itse pölyttyä tarpeettomana.

Se, mikä kulissien tai naamion takana oli, se olin minä. Sellaisena kuin olin, paljaana ja haavoittuvana, arkana. Ihmiset pitivät naamiosta enemmän kuin siitä, mikä oli peitettynä. Sen läksyn opin jo hyvin aikaisin.

Riisuessani naamioni pois, en enää kelvannutkaan, en sopinut joukkoon. Minusta tuli kummajainen muiden naamioiden? joukossa. Voihan toki olla, että itse olin ainoa, joka piti naamioita?

JOkatapauksessa, on kaksi vaihtoehtoa. Muilla ei ole naamioita, minun piti aikoinaan väsätä naamio itseni suojaksi, joko siksi, että olin liian kauhistuttavan ruma sopiakseni joukkoon, ihmiset eivät kestäneet minua ilman sitä tai sitten vaihtoehtoisesti olin liian kaunis ja täydellinen ja minun piti rakentaa naamio peittämään sitä kauneutta sopiakseni toisten joukkoon.

Toinen vaihtoehto on, että muillakin ihmisillä on omat rakennetut naamionsa, joiden takaa he toimivat ja peittävät itsensä joko kauneutensa tai rumuutensa tähden, ollakseen sopivia joukkoon. Ja minusta tuli juuri sillä hetkellä kummajainen, kun riisuin oman naamioni pois ja kieltäydyin enää laittamasta sitä paikoilleen. En sopinut joukkoon.

Naamiotuna elämä on helppoa teatteria, käsikirjoituksista löytyy helposti se omaan elämään/itseen sopiva pätkä, jota noudattaa ja jonka mukaan edetä elämässä.

Mutta, kun riisut naamion, sen jälkeen ei ole olemassa valmista käsikirjoitusta, jonka mukaisesti voisi elämässään elää. Olet oman onnesi varassa, toisten nähtävillä sellaisen kuin olet, paljaana ja se ei ole ainakaan omalla kohdallani aiheuttanut muuta kuin erkaantumisen muista, joukosta johon naamioni takaa oli niin helppoa sulautua ja teeskennellä olevansa jotakin muuta, kuin todellisuudessa olin ja olen.

Naamioni peittäessä itseni, minut hyväksyttiin joukkoon. Ilman sitä olen kummajainen.

Vielä en ole ehtinyt elämäni aikana törmätä ihmisiin, jotka olisivat laillani riippuvaisia naamiosta sulautuakseen joukkoon ja pääsevänsä mukaan. Tiedostan olevani jollain lailla poikkeus, ainakin mitä omaan kokemukseeni voin nojata. Vastaani ei tullut vielä niitä ihmisiä, joiden voisin olettaa olevan samankaltaisia itseni kanssa. Sen kuitenkin tiedän, että olen jotenkin erilainen kuin suurin osa muista ihmisistä.

Kulkiessani tuolla naamioni kanssa, kärsin sisäisesti ja ulkoisesti kaikki on hyvin, olenhan osa samankaltaista joukkoa. Riisuessani naamion, kärsin ulkoisesti, koska en sovi silloin joukkoon. Olen ihan yksin. Jokatapauksessa olen poikkeus ihmisten keskuudessa, tietämättä edes itse miten? Mikä tai mitkä ovat niitä asioita, joiden kautta erotun muista niin paljon, että minua aletaan karttaa, pelätä ja paeta?

Onko se totuus, joka saa ihmisille jalat alleen ja pakenemaan? Ja mikä on sitten sitten se totuus? Itselläni ei ole peiliä, en voi koskaan katsella kuvajaistani ja saada sen kautta vihiä siitä, millainen olen ilman naamiota.

Voin tunnistaa myös sen, etten koskaan ole oppinut läpikotaisin naamioitujen ihmisten pelisääntöjä, koska ne ovat ilmeisen ristiriidassa sen kanssa, mitä oman naamioni takana on.

Olen kuitenkin jossakin vaiheessa riisunut tuon naamion pois, sillä seurauksella, että putosin pois joukkiosta, en sopinut heidän joukkoonsa enää. Naamio kuitenkin tukahdutti minua, en saanut enää happea ja kuihduin pois sen alla.

Onko minun todellakin alettava uudelleen rakentamaan naamiota, jotta kelpaisin uudelleen joukkoon? Vai voinko, kestänkö tämän yksinäisyyden, joka tulee väistämättä seurauksena siitä, että olen riisunut sen pois ja en halua sitä enää käyttää.

Niin, haluanko elää naamion takana, joko niin että toisilla sitä ei ole, tai niin, että muillakin se on? Ja sopeudun joukkoon, sopeudun käsikirjoitukseen, sopeudun näyttelemiseen ja unohdan itseni sinne jonnekin, kulissien taakse?

Mikä minua oikein vaivaa, etten voi olla samankaltainen toisten ihmisten kanssa? Miksi erotun niin paljon joukkiosta, etten kelpaa omana paljaana itsenäni joukkoon? Tätä samaa kysymystä olen pohtinut lapsuudesta lähtien.

Mikä tai mitkä ominaisuudet erottavat minut suurimmasta osaa ihmisiä? Itse en näe, mutta joku varmasti näkee ja osaisi sanoa, mutta olen aina vaan epätietoisena. Mietin, pohdin osaamatta sanoa, mistä johtuu, mikä on syynä omaan outouteeni?

Joskus olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että olenkin ihan toivottaman tyhmä ihmiseksi. Olenkin liian yksinkertainen, mielenkiinnoton ihmiseksi. Minussa itsessäni ei ole mitään mielenkiintoista, persoonani ei aiheuta halua olla kanssani, vaan pikemmin työntää luotaan?

Kaikenlaisia olen lapsuudesta asti miettinyt, olen yrittänyt pärjätä, sopeutua, miten parhaaksi olen tainnut. Lopputuloksena olen jäänyt yksin, olen vetaytynyt pois joukosta, koska en sovi samaan muottiin, en mitenkään päin. Olen se erilainen, se valuvirhe, josta pääsee eroon roskiin heittämällä.

Palapelivertausta olen ennenkin käyttänyt, olen kuin palapelin virheellinen ja rikki mennyt osa, joka pilaa koko palapelin, kuin puolikas palapelin palanen, jota on mahdoton sijoittaa mihinkään ja kuva ei tule ikinä valmiiksi, koska osa itsessään on viallinen. Se ei sovi minnekään.