Pieniä uusia oivalluksia, joiden merkitys itselleni on hirmuisen suuri, tässä minimalistisen pienessä elämässäni. Niin, miksi ihmeessä minun pitää syyllistyä vaikkapa omasta työttömyydestä? Jos oman alan töitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla, niin eihän se minun vikani ole, vai onko? Ihan turhaan koen häpeää tilanteestani, itsestäni. Hävetköön muut, itse jaksa enää.

Syyllistyminen ja häpeä ovat negatiivisia asioita, joiden kanssa olen paininut pitkään, onko niistä ollut itselleni jotain positiivista? Ei ole, joten yritän päästä irti tuosta negatiivisten asioiden pohtimisen kehästä, koska se ei johda ainakaan mihinkään hyvään.

Tämän aamun olen miettinyt omaa asennettani ja suhtaumistani vähän kaikkeen ja ikäväkseni huomasin, miten negatiivisuus on onnistunut vallata omaa ajattelua. Se on sitä entistä ja vanhaa minääni, joka väenväkisin pyrkii palauttamaan kaiken ruotuunsa ja sehän ei käy minulle. Tein vuosikausia töitä itseni kanssa oppiakseni ajattelemaan toisin, suhtautumaan asioihin toisin, ennenkaikkea uskomaan mahdottomaan mahdolliseen hyvässä merkityksessä. Ja nytkö se kaikki valuu sormien välistä kuin kuiva hiekka?

Ei, olen jotenkin onnistunut sisäistämään toisten ihmisten asenteita ja luuloja myös omaan ajatteluuni, erityisesti työttömyydestä. Erityisesti siitä, että joudun tällä hetkellä olemaan yhteiskunnan armoilla saadakseni perustarpeeni täytetyiksi.

Tosiaan, jos en olisi suomessa, esimerkiksi yrittäjyys voisi olla paljon helpompaa, kuin mitä se on tämänpäivän suomessa. Itsellenikin kävi yrityksen kanssa niin, että kaikki viralliset ja lakisääteiset maksut kaatoivat koko homman. En saanut tai osannut kuin noudattaa kirjaimellisesti lakia, ja lopputulemana homma ei kannattunut. Kiitos kaikkien lakisääteisten maksujen.

Tänään en usko enää sietäväni oman yrityksen perustamisen riskiä, en kestä ajatusta maksamattomista laskuista, veloista ja jatkuvasta epävarmuudesta.

Velattomana ja jotenkin laskut maksettuina siedän vielä tätä elämääni, toki mielelläni myös tekisin työtä, josta itsekin saisin jotain, eikä aina niin, että olen se joka antaa saamatta muuta, kuin palkan tilipäivänä. Pelkkä palkka tilipäivänä on todella huono motiivi tehdä työtä, josta ei itsekään hirmuisesti pidä, mutta on vaan pakko tehdä ja juuri tuo pakko on se mutta.

Tiedän olevani niin väärällä alalla, en ollenkaan enää pidä työtehtävistäni, en työympäristöistä, en niistä ihmisistä, joiden pitäisi olla työtovereita. Elämä on kasvattanut minusta toisenlaisen, kuin olin silloin nuorena, innokkaana.

Vääjäämättä näyttäisi siltä, että uudelleenkoulutus toisenlaisiin hommiin olisi paras vaihtoehto? Edelleen en kuitenkaan osaa kuvitella, mitä voisin mahdollisesti tehdä ja mistä voisin itsekin saada palkan lisaksi edes sen työntekemisen ilon?

En koe olevani hyvä missään asiassa. Päinvastoin. Olen parina edellisenä iltana miettinyt, kuinka olen ihmisena varmaankin kovin tyhmä ja yksinkertainen ihminen. Siinä on todennäköinen syy myös muiden ihmisten minua kohtaan kohdistamaan kohteluunkin. Ensin innokkaana ollaan tutustumassa ja hetken päästä huomaankin jääneeni täysin yksin, ikäänkuin minut sitten eritettäisiin porukasta, työyhteisöstä. Ja sellaisessa tunnelmassa ei ole kovin mukavaa olla, kun tietää toisten juoruavan ja arvostelevan juuri sinusta.

Olisikohan olemassa jotakin tyhmien ja yksinkertaisten ihmisten työpaikkaa? En tosin pärjäisi sielläkään, en tule ihmisten kanssa toimeen, ainakaan jos pitää olla jatkuvasti samojen ihmisten kanssa tekemisissä. Periaatteessa tiedän, mitä en ainakaan tahdo ihan omien kokemusten myötä. Ongelmani onkin, etten tiedä mitä haluan, mihin kykenen? Mielikuvitukseni ei riitä tähän hetkeen kertomaan minulle sitä, missä olen hyvä ja missä työssä voisin kokea muulloinkin iloa, kuin palkkapäivänä.

Kokemus on vahvistanut minulle sen, etten ole lainkaan samanlainen kuin suurin osa ihmisistä. En ymmärrä heitä ja he eivät ymmärrä minua. Vuorovaikutus jää toteutumatta siis. Omalta kohdaltani olen yrittänyt, enemmän kuin tarpeeksi tuloksetta. Vielä tänäänkään en ymmärrä, miten teen, sanon asioita väärin, miksi joudun niin usein väärinymmärretyksi tai sitten koen ihmisten suruttoman hyväksikäytön oman ns. kiltteyteni vuoksi. Ja kun olen opetellut sanomaan ei, sekin on aiheuttanut omat ongelmansa. Kun olen asettanut omat rajani, sekään ei ole ollut oikein.

Ajatus perinteisestä koulunpenkillä istumisesta ja opinnoista hirvittää, koska koen uuden oppimisen nykyisin niin hankalaksi. Asiat eivät vain jää päähän toivotulla tavalla. Oksettaa jo pelkkänä ajatuksena, että olisin osa jotakin työyhteisöä, kun ainoa ilo olisi palkkapäivänä. Kyllähän työstään pitää pitää, ainakin suuremman osan aikaa.

Olen siis koko ikäni tehnyt työtä, josta en itse ole nauttinut. Luulin ja luulottelin itselleni olevani oikeassa hommassa ja se ei ollut totta. Toteutin tietämättäni muiden tahtoa, muiden ihmisten toiveita omasta elämästäni, mutta se ei ollut sitä, mitä itse olisin tahtonut ja toivonut.  Yrittäjyydestä tosin pidin ja nautin siitä työstä, mitä tein. Mutta, käytännön ongelmat olivat liian suuria minun yksin ratkottavaksi, kun kyseessä oli myös lapset ja heidän hyvinvointinsa jne. Koin tosiaan parhaimmaksi lopettaa, ennenkuin oli liian myöhäistä. Tuolloin ymmärsin, että ihminen tarvitsee ympärilleen ihmisiä ja niitä minulla ei ollut, olin tuolloinkin täysin yksin. Yrittäjä tarvitsee laajan ja toimivan ihmisten verkoston, jotta tietyt asiat edes sujuvat jokseenkin kivuttomasti, ja sitähän minulla ei ollut, eikä ollut näkyvissäkään. Yritin senkin suhteen huonoin tuloksin.

Kyllä, haluan tehdä töitä, mutta en enää oman hyvinvointini tai lasten hinnalla. Tänään olen sitä mieltä, että se työ jota tehdään, pitää olla myös itselle mieluista, niin että sitä myös jaksaa tehdä. Positiivisesti palkitsevaa muutoinkin, kuin rahallisesti. Tiedän omasta kokemuksesta sen, miten kamalaa on tehdä työtä, josta ei itse pidä, ei tykkää sitten ollenkaan.

Aikoinaan tein vääriä valintoja, kuuntelin muita ihmisiä enemmän kuin itseäni tai olin itsekin siinä luulossa, että valintani ovat hyviä ja kestäviä. Mutta, en ajatullut tuolloin itseäni ollenkaan. Valintojen pohjalla vaikutti enemmän toisten ihmisten mielipiteet, kuin omani. Halusin näyttää ja halusin tiedostamattani miellyttää muita, itseni kustannuksella.

Tänään olen ymmärtänyt, ettei toisten miellyttäminen ole ensinkään se minun juttuni. Se ei ole enää toimintojeni motiivi, se ei saa minussa enää aikaan mitään toimintoa. Mutta, ongelmana onkin se, etten todellakaan ole vieläkään löytänyt sitä motiivia, joka miellyttää myös minua?

Joudun jälleen pohtimaan erinäisiä vaihtoehtoja, mitä ja miten teen elämässäni? On tartuttava niskasta kiinni ja vähän ravisteltava, heräteltävä miettimään? kyllähän nyt jokin tai joku vaihtoehto osuu myös minun kohdalleni?

Olen nyt ollut tarpeeksi paikoillani, jotain olisi keksittävä, mutta mitä?

Mitä voi tehdä tyhmä ja yksinkertainen ihminen, joka ei pärjää toisten ihmisten kanssa?

Kirjoittaa kirjan? No, en osaa ja kärsivällisyyteni ei todellakaan riitä moiseen urakkaan. Haaveilin tosin asiasta jo teini-ikäisenä, mutta sittemmin olen tuon haaveeni torpannut käytännön mahdottomuuteen.

Maalata tauluja? Kukaan ei osta tuntemattoman ihmisen rumia tekeleitä, en ostaisi itsekään omia tuotoksiani ja niinpä silppuankin ne roskisauton täytteeksi samointein. Kun ei osaa, niin ei osaa.

Tehdä käsitöitä? No, kukaanhan ei maksa onnettomista tekeleistä yhtään mitään, kun toiset jaksavat tehdä niitä ilmaiseksikin ja vieläpä todella kauniita, omat taidot ei riitä sellaiseen. Joten unohdetaan tuokin vaihtoehto yhtenä idioottimaisena ajatuksena.

Voisin tehdä sitä ja tätä, mutta ilman asianomaista koulutusta on turha itseään minnekään markkinoida. Jokin paperi pitää olla varmistamassa ammattitaitoa, tai edes sen suuntaista osaamista.

Näin kun asioita ajattelen. huomaan olevani umpikujassa. Kaikki on jollainlailla mahdotonta. Aina jokin asia kaatuu jonkin toisen puutteeseen tai muuten vain mahdottomuuteen. Sitten totean, ettei minusta ole yhtään mihinkään, ihan turha edes ajatella.

En osaa mitään erikoista, en mitään ihmeellistä. Minulla ei ole mitään erikoista kykyä tai toitoa, joka olisi niin ylivertainen, että sen avulla voisin jotenkin työllistyä. Olen vain tyhmä ja yksinkertainen ihminen, tyhmässä ja yksinkertaisessa elämässäni, jota yritän parhaani mukaan pitää koossa ja jollain lailla siedettävänä.

Noh, elämä on. Voisi se joskus ollakin kivaa ja joskus kun paistaisi se aurinkokin tähän risukasaan, mutta siinäpähän mätänee koko kasa. Koko elämä. Kurjaa on, etten jaksa välittää, vain ihme voi oikeasti pelastaa minut itseltäni. Vaikka kuinka päätän ajatella positiivisesti, elämän todellisuus lyö lujaa kasvoihin. Vaikka sitä kuinka yrittää hyväksyä tosiasiat, käydä läpi jatkuvasti omia tunteita, mielialoja, mikään ei silti tunnu muuttuvan. Onnistun hetkessä murskaamaan ne omat pienet toivonkipinät, valonlähteet. Ja jatkan samaa negatiivisten asioiden kiertämistä. Hetki olikin liian hyvää ollakseen jälleen totta, todellisuus on se, ettei paskasta saa hunajaa. Vaikka kuinka tahtoisi, vaikka kuinka toivoisi. Paska ei muutu hunajaksi.

IMG_9257.jpg