Mitä ihmettä tekisin, mitä voin tehdä?

Saadakseni elämääni edes jonkin suunnan? Jonkin tavoitteen? Pää lyö kyllä niin tyhjää näiden aatosten kanssa. Periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta sitten ei ole kuitenkaan. Mietin, mihin minusta olisi vielä, mihin omat rahkeet riittäisivät?

Toisinaan tunnen olevani oman elämäni kanssa jonkinlaisessa umpikujassa, ja takaisinpäin en millään tahtoisi lähteä kulkemaan. Se on niin nähty, koettu ja eletty, että jotain muuta kiitos tähän elämänvaiheeseen. Mutta mitä?

Tämä kotosalla olo rassaa jo hermoja, kokoajan koen syyllisyyttä työttömyydestä ja omasta taloudellisesta tilanteesta. Lääkärikäynnin jälkeen olen itse viisaampi, ehkä. Osaa ehkä sanoa, miten tästä eteenpäin kroppa toimii, jos on toimiakseen vai onko "peli" selvä kehon kanssa? Tällä keholla ei tosiaan tehdä kumpaakaan ammatti-alaa, joille olen aikoinani kouluttautunut ja nyt sekin ajatus tuntuu niin turhauttavalta. Ja ajatus vielä kerran kouluttautumisesta ei tällä haavaa houkuttele yhtään. Pää ei kestäisi, en itse kestäisi sitä stressiä, joka syntyy paineesta oppia uutta tietyssä aikataulussa.

Vuosien varrella olen joitakin ideoita kehitellyt, mutta ideoidenkin toteuttamiseen tarvitsisin muita ihmisiä, ja ongelma onkin juuri siinä, etten tiedä, en tunne ketään ihmisiä. Ja toki ainahan rahalla saa, mutta kun sitäkään ei ole. Lainan ottajaksi minusta ei ole, ei enää. Aikoinaan asuntovelka painoi ihan liikaa harteilla, vaikkei sitä kovin paljoa edes ollut, mutta liikaa minulle.

Ärsyttää muuttaa, siis se ajatus, että joudun pakolla muuttamaan pienempään asuntoon, koska vaan ei ole varaa enää asua tässä. Ärsyttää, että tilantarve ei muutu miksikään, lapset tosiaankin kasvavat tarvitsisivat entistä enemmän sitä omaa tilaa, omaa rauhaa. Mutta, se on vain ikävä tosiasia, etten voi vaikuttaa tuohonkaan asiaan itse milläänlailla. Elämä on yhtä kompromissia, jokainen päivä.

Noh, yhden ihmisen sanat kaikivat edelleen korvissani, "eihän sitä tilaa nyt tarvi niin paljon ollakaan". Näin siis sanoo ihminen, jolla itsellään on "lukaali" kotinaan ja tilaa riittää vaikka kahdelle perheelle. Niin, ei tarvi olla ei. Hän ei ole tietoinen juuri meidän perheen tilantarpeesta. Eikä ilmeisesti siitä, että lapset oikeasti tarvitsevat myös yksityisyytensä. Kyllähän nyt pienten lasten kanssa asuu vaikka matkailuautossa, mutta on ihan eri asia, kun pienet kasvaa isoiksi.

No, mutta en saa valittaa. Siihen itselläni ole oikeutta. Minun pitää olla tyytyväinen siihen vähään, mitä on. Samoin lasten on sopeuduttava. Aina ei voi saada sitä mitä tarvitsee, ei edes jokainen kerta omista haluista puhumattakaan. Pitää olla tyytyväinen, vaikkei olisikaan.

Tulevaisuus on yhtä kuin musta aukko edelleen. Itselläni ei ole mitään ajatusta, siitä mitä elämä tuo tullessaan vai tuoko mitään? Minulla ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tavoitetta elämäni jatkon suhteen. Minulla ei ole mitään intohimoa yhtään mihinkään. Ihmisenä olen outo, omituinen ja varmaan on syytäkin karttaa muita ihmisiä, koska en edelleenkään kestä toisten saavutuksia, toisten iloa ja onnea. Jokainen juttu vain muistuttaa minua siitä, mitä itseltäni puuttuu ja kun tiedän, etten koskaan kykene itse enää samaan tai saavuttamaan elämässäni samoja asioita. Toisten ihmisten kautta huomaan, miten oma elämäni on kovin merkityksetöntä, ja turhaa. Tämän takia kartan ihmisiä myöskin, koska en kestä heidän elämästään tulevia kateuden pilkahduksia, en kestä sitä tosiasiaa, että olen todellakin menettänyt kaiken omassa elämässäni. Jokainen tapaamani ihminen nykyisin muistuttaa minua kovin vahvasti siitä, mistä olen luopunut ja mitä olen menettänyt. Koko elämäni.

Tietoisuus siitä, etten tule koskaan enää saavuttamaan samaa tuntuu väliin niin tuskaisalta. Se, miten elämäni on vajonnut askel askeleelta alaspäin, ei ole mitään herkkua ymmärtää. Se, että on todellakin  menettänyt kaiken.

Koen itseni huijaamiseksi sen, että väkisin yritän kääntää asioita positiivisiksi, etsin etsimällä ne hyvät asiat, joista sitten olen kiitollinen. Mutta, nekään ei aina riitä, kun arjessa jokainen asia on jonkinlaisen taistelun takana, kun mikään asia ei tule ns. ilmaiseksi, kun ei koskaan mitään saa, vaan aina on antaja, joka asiassa. Se on pidemmän päälle sekin raskas taakka.

Joo, kyllähän se on niin, että elämässä kaikkien asioiden eteen pitää nähdä vaivaa ja työtä. Mutta, omalla kohdallani koen. että joudun jokaisen asian eteen näkemään vaivaa ihan kohtuuttoman paljon enemmän kuin muut. Koen, että toiset saavat asioita, ilman että heidän täytyy mitään edes tehdä, muuta kuin odottaa suu auki taivaalta tippuvaa mannaa. He siis osaavat olla oikeissa paikoissa, oikeaan aikaan, oikeiden ihmisten seurassa. Heillä on oikeat nimet, jotka takaavat työpaikan, kuin työpaikan. Ihmiset kohtelevat heitä hyvin jne. Toisin kuin omalla kohdallani. Nimeni tuntuu olevan kirosana, vaikken ymmärrä itse miksi. Persoonani on mitä on, suurinta osaa ihmisistä oma persoonani ärsyttää, vaikka kuinka yritän olla neutraalisti ja huomaamaton.

Jotenkin minusta on tullut kovin kyyninen kaikkien asioiden suhteen. En jaksa aina toivoa parasta ja pelätä pahinta, koska se pahin yleensä toteutuu omalla kohdallani. Aikani tosiaan yritän, ja mitä enemmän pinnistelen saavuttaakseni jotakin, saadakseni jotakin, sen kauemmaksi omat haavee/toiveett karkaavat. Ikäänkuin minulla ei olisi oikeutta toiveisiin, haaveisiin, tavoitteisiin?

Tämännäköinen elämä ei ole kuitenkaan sitä minun elämääni, siis en tahtoisi elää ja olla näin. Mutta, käteni ovat sidotut jokaiseen suuntaan. Yksi asia esää toisen asian, toinen taas kolmannen jne. Koen, etten ole koskaan kokenut oikeita mahdollisuuksia, en ole oikein koskaan päässyt valitsemaan, vaan aina olen joutunut tyytymään siihen toiseksi tai kolmanneksi parhaaseen vaihtoehtoon, jos edes siihenkään. 

Koko elämäni on ollut aina yhtä kakkosvaihtoehtoa, pakon edessä toimimista. Kuten historiani työpaikatkin. Koskaan ne eivät olleet sitä, mitä olisin itse toivonut, halunnut vaan piti todellakin ottaa se paikka, mihin satuin pääsemään. Minulla ei ollut vaihtoehtoa aikoinaan, olin työssä, josta pidin, mutten nauttinut, enkä todellakaan voinut kuvitella olevani siellä yhtään sen pidempään, kuin olin.

Ihmisten kesken olen aina ollut se viimeinen valinta, viimeinen pakkovaihtoehto ja se tuntuu kurjalta jopa näin jälkikäteen ajatellen. Aina vaan se suunnitelma ö, kun kaikki muut on ensin kokeiltu. Se on oikeastaan jopa noloa, ymmärtää olevansa aina vaan uudelleen oma tyhmyys, oma hölmöys. "No, tule sinä sitten, kun kukaan muu ei..." Olen kuullut tuota lausetta melkoisen monta kertaa.

Olen se ihminen, johon muut voivat verrata omaa paremmuuttaan ja kokea olevansa jollain parempi ihmnen, verrattuna minuun. Olen se ihminen, jonka kautta toisten oma elämä tuntuu heti paljon paremmalta, muistutan heitä heidän omista hyvyyksistään, nostatan toisten itsetuntoa ja itsearvoa, ihmisten olo kohenee heti, heidän verratessaan omaa elämäänsä minun paskamaiseen elämääni. Ja itse tunnen itseinhoa, kateuttakin tietäessäni, ettei ole mahdollista saavuttaa enää koskaan kaikkea sitä samaa omaan elämään. Tunnen häpeää, katkeruutta.

Toki voin luetella kaikki ne asiat, jotka ovat hyvin, mutta ne asiat ovat itsestäänselvyyksiä muille, ne eivät ole siis merkityksellisiä kelleen muulle, kuin minulle. Muistan ,kuinka joskus kerroin haaveitani jollekin, tuo joku lyttäsi samointein haaveeni, tokaisemalla, että minun pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. Ja tuo tyyppi toteutti omanaan minun haaveeni, heti seuraavassa käänteessä. Ai että se tuntui kaamelta kuunnella hänen kokemuksiaan ja samalla miettiä, milloin voisin itsekin? Huomaten ennenpitkää, ettei se koskaan voi toteutua. Kuten ei mitkään muutkaan jutut omassa elämässäni.

Katkeruus on kovin myrkyllistä, sen huomaan itsekin. En pidä itsekään katkerista ihmisistä ja huomaan itsessäni kovin katkeraa ajatusta. Juuri sellaista, jota olen koko elmäni saanut sietää. Toisaalta en välitä, toisaalta toivoisin jotakin muuta. Ja samaan aikaan levitän käteni, niin, mitä muuta ?

Kun kylmä totuus on se, etten ole saanut, en tule koskaan mitään saamaankaan. En, vaikka kuinka yritän ja teen asioiden eteen kaiken mahdollisen ja joskus jopa mahdottomankin. Elämäni ei muutu. Ei ainakaan parempaan päin.