Rehellisesti sanottuna en itse tiedä mitä haluan ja mitä en. Senkö vuoksi olen aina joutunut kokemuksissani äärirajoille, aina jokotai valintojen eteen. Kuten erään laulajan sanoin, keinussa keinumaan, ylös ja ylös liian vauhdikkaasti.

Tunnepuolella olen aina ollut se antava osapuoli. Oikeastaan kaikessa olen enemmän antanut, kuin saanut. Voin ihan omalla kokemuksellani kumota sen väitetyn tosiseikan, että mitä enemmän annat, sen enemmän saat. Se vaan ei pidä paikkaansa, se ei mene niin.

Tosiasiassa sinä annat niin paljon kuin sinusta saadaan mehuja puristettua, muttet tule koskaan saamaan mitään takaisinpäin. Niin se vaan menee omalla kohdallani. Niin se on mennyt koko elämäni.

Ole hyvä toiselle ja saat itse kärsiä siitä, että olet ollut hyvä. Auta toisia ja sitten et itse saa apua. Kun käännät toisen poskesi, voit olla varma, että sinut syödään hengiltä. Puolustaudu ja puolusta omia oikeuksiasi ja sinut lyödään vielä tiiviimmin maanrakoon, sullotaan oikein kunnolla sinne.

Ole epäitsekäs, ja sinä saat kohtaloksesi itsekkään ja julman maailman kaikkein itsekkäimmät ihmiset lähellesi. Purnaa vähän ja sinut leimataan itsekkääksi kusipääksi.

Rakasta ja anna hellyyttä, mutta jos väsyt, sinusta ei ole enää mihinkään. Joudat virumaan toisten vihoissa ja kaltoinkohtelun alla.

Auta muita oman jaksamisesi äärirajoille, mutta muut eivät tee samaa. Päinvastoin, he sulkeutuvat ja sulkevat ovensa jättäen sinut yksin pärjäämään. Arvostelevat vieläpä kyvyttömyyttäsi selvitä omista huolista, yksin.

Ajattele ääneen positiivisia, voit olla varma, että sinut leimataan vähintäänkin hulluksi. Tee hyviä tekoja, ilman taka-ajatusta ja sinut haukutaan ja arvostellaan siitä hyvästä. Koska, eihän kukaan tee sellaista, ellei ole oma lehmä ojassa.

Sitten kerrankin yrität tehdä samoin kuin muutkin tekevät ja sekään ei ole oikein, sinusta tulee aivan kamala ja sietämätön ihminen. 

Olet hiljaa, sekään ei ole hyvä. Puhut, niin sinut yritetään samointein vaientaa hiljaiseksi ja moititaan. Kerrotaan, kuinka väärässä olen, omien ajatusteni ja tunteiden kanssa.

Mikä minä olen ihmisenä? Sitä olen yrittänyt selvitellä, pienestä pitäen.

Miten ne muut ihmiset ajattelevat, miten toimivat? Miksi he tekevät, kuten tekevät? Miksi itsellä ei ole kuitenkaan samaa oikeutta esimerkiksi pahan puhumiseen seläntakana, juoruiluun? Miksi minä en saa arvostella toisia, kun toisetkin niin tekevät ja usein vielä ilman sen kummempaa syytä. Sitten jos aiheesta ja syystä arvostelee, se onkin olevinaan väärin.

Olen hukassa, koska en tiedä miten ollaan itsekäs ja perinjuuri paha ihminen. En tiedä negatiivisesta ihmisyydestä oikeastaan mitään? En ymmärrä, miten toiset ihmiset ajattelvat, miten oikeuttavat tekonsa. en ymmärrä, mikä on toisille ihmisille hyvää ja mikä pahaa? Nähtävästi se on kuitenkin eri kuin itselleni. Samoin moraalini on erilainen, kuten myös se, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kauhistuin äsken, lukiessani uutista jonka mukaan lapset olivat pahoinpidelleet luonnon eläintä, syytöntä ja puolustuskyvytöntä. Miten lapsi voi sellaista tehdä, koska lapsethan ovat erityisen herkkiä tällaisille asioille. Vai onko?

Mikä sitten tappaa lapsen herkkyyden ja empatiakyvyn, joka lapsilla on jo syntyissään? Lapselle ei kuulu inhimillinen julmuus, lapselle ei kuulu kyky vahingoittaa pienempäänsä, ei puolustuskyvytöntä. Jos joku väittää muuta, on itse jollain tavoin sairas päästään.

Lapsi luonnostaan hoivaa ja kokee äärimmäistä hellyyttä, yleensä, tai siis ainakin ennenvanhaan. Ja tänäänkin siis pitäisi kokea, mutta mikä tuhoaa lapsen luonnollisuuden ennenaikojaan? Ennen ennenkuin terve järki ja oppi oikeasta ja väärästä asettuu ohjaamaan lasta.

Mihin on hävinnyt ihmisten kunnioitus elämää kohtaan?

Katsellessani kuvaa kärsivästä, tunsin jonkin liikahtavan sisälläni. Samaistuin tuohon kärsineeseen, saatoin tuntea lapsten potkut ja keppien julmat tökkimiset kehossani. Tiedän, miltä tuntuu ottaa vastaan kehollaan suunnatonta väkivaltaa, ilman että kykenee puolustautumaan mitenkään. Ilman mahdollisuutta enää kammeta pakosalle, kun vaan toivoo, että se viimeinen isku osuisi oikein ja henki viimein lähtisi. Toisaalla säälin eläinraukkaa, hän selvisi ja minkälainen elämä häntä sitten odottaa? Ikuinen pelko siitä, että sama saattaa toistua?

Katsellessani kuvaa, mieleeni heräsi ajatus siitä, miten tuo täysin syytön eläin joutui tahtomattaan kokemaan sellaista, minkä ei olisi alunalkaenkaan pitänyt tapahtua, mutta tapahtui kuitenkin. Tekijät jatkavat julmia puuhiaan, jäämättä todennäköisesti koskaan kiinni teoistaan, tuntevatko nuo ihmisparat mitään? Eivätkö he ymmärrä mitä tekevät ja miksi eivät ymmärrä?

Samaistuin eläimeen hetkenajaksi. Se sai minut eläimen kautta miettimään, mistä olen itse selviytynyt ja mitä olisin ehkä tarvinnut ja kaivannut kaiken kokemani jälkeen. Mistä kaikesta mahdollisesta olen jäänyt paitsi elämäni aikana.

Selvisin, mutten koskaan saanut rakkautta, en hoivaa, en hellyyttä. En ole saanut ymmärrystä, en huolenpitoa. Kaikkea tuota olen kuitenkin uupumukseenkin asti jaksanut antaa muille. Jopa niin, että siitä on tullut itsestäänselvyys.

Miten minä jaksan? Miten pärjään? Voiko auttaa jotenkin? ovat kovin harvoin kuultuja kysymyksiä ja niiden esittäjällä ne eivät oikeasti tarkoita mitään sen kummempaa, kuin halua kuulla, että kaikki on ok. Ja yleensä vastaankin, että kaikki on ok.

Miten sitä voisikaan kellekään kertoa, siitä miten tarvitsisi toista ihmistä, tukemaan ja pitämään edes hetken pystyssä. Lataamaan akkuja. Olemaan saamapuolella vaihteeksi. Eihän nyt sellaista toisille kerrota.

Olen itse kyllästymiseen asti antanut. Niin, että minulta jopa vaaditaan tiettyjä asioita. Pahoitetaan mieltä, jos en juuri sillä hetkellä kykene olemaan avuksi kun pitäisi olla.

Minäkin, kaipaan saada kokea kaikenlaisia hyviä asioita, hyviä tunteita ja hyviä kokemuksia. Mutta, mitä saan? Pahan mielen, pettymyksiä ja surullisuutta. Kun salaisesti haaveilen siitä tunteesta, että minuakin rakastetaan, minäkin joskus voisin olla hellittävänä.

Mutta ei. Olen jo luopunut moisista ajatuksista turhina. Yritän hyväksyä, etten ehkä koskaan saa kokea sitä, miltä tuntuu kun toinen ihminen rakastaa juuri minua, ilman mitään taka-ajatuksia. Kun minä olen jollekin tärkeä, ilman että minusta yritään hyötyä jollainlailla. Ja kun se tärkeys ja rakkaus vielä näytettäisiin minulle niin, että tuntisin sen oikeasti, kokisin kaiken sen hyvän tunteen myös itsessäni.

Mutta, eihän se niin mene. Vastavuoroisuus on suurin valhe, jonka tiedän ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Aina joku yrittää hyötyä toisesta ja tekee temppunsa saadakseen tavoitteensa toteen. Ihmisillä on aina jokin oma hyöty mielessään tehdessään jotakin toisten hyväksi ja toisten eteen.

Tahtoisin joskus yllättyä, positiivisesti ja iloisella tavalla ilman pelkoa toisen ihmisen taka-ajatuksista ja siitä, mitä hän haluaa minulta ikäänkuin vastalahjaksi.

Tänään minut on imetty kuiviin, minulla ei ole mitään annettavaa, ei kenellekään. Ikäänkuin olisin oman maljani tyhjentänyt, ja toista vähän päälle. Kitkerää ollakseen iloista ja positiivista elämää.

Tahtoisin niin kovin olla joskus itse se hoivattava osapuoli, kokea millaista on, kun joku välittää. Eikä aina niin, että minä hoidan, minä rakastan, minä välitän. Olen alkanut miettimään, miksi aina minä, minä, minä. Miksi ei joskus minulle, sinulta.

Onko väärin toivoa kokevansa joskus edes hellyyttä, hoivaa, kosketusta, rakkautta?