Niin taas yksi pitkä päivä ja yö takana, uusi pitkästyttävä päivä edessä. Huokaan ja mietin, miten tästäkin päivästä selviän?

Perjantai, siivouspäiväni, vaan eipä nappaa nyt ollenkaan sekään urakka. Vaikkei huushollissa nyt mitään olekaan järin suurempaa puunattavaa. Sen takia varmaankin aion luistaa tämän päivän hommasta, vaan mitäpä muuta sitten tekisin? Niin, hirmuisesti ei ole vaihtoehtoja tuon tekemisen suhteen.

Eilen mietin, kun en pystynyt itkemään, vaikka itketti niin pirusti. No, yksi puhelu ja itku pääsi sen jälkeen. Jälleen pettymys miesystävän taholta, menee myöhään ja niinhän siinä sitten kävi, että tuli vasta lähempänä kahdeksaa kotiin. Yllättäen taas väsyneenä. Mieitn, miksi oikein siedän tuollaista, miksi katselen ihmistä, joka on enemmän alkanut ärsyttää kaikessa? Niin, miksi? Suurista tunteista ei ole kyse, tiedän etten koskaan kykene enää tuntemaan ketään kohtaan mitään kovin suurta. Rakkaus ei roihua enää koskaan minussa ja turha kai sitä on odottaa muiltakaan minua kohtaan.

Tapa, tottumus? Se, että on kiva, kun joku tulee kotiin? Asumme ikäänkuin kämppäkavereina, toisinaan se rassaa minua ja usein onnistun nuo ajatukset siirtämään pois mielestäni, yritän keskittyä siihen vähäiseen, mitä välillämme on, siis käytännössä ei mitään.

Olen yrittänyt puhua asioista suoraan, miehen ikävä tapa on nukahtaa kesken minun lauseen ja mumisee jotakin tai kuten eilen, ei vastaa mitään. Miehen ikävä tapa on myös kuitata asioita sanomalla höpöhöpö, kun yritän puhua meistä, ja sitten hän siirtää puheenaiheen johonkin muuhun, yleensä lapsiini ja se ärsyttää suunnattomasti. Mies ei tunnu mitenkään päin ymmärtävän, että itse ymmärrän parisuhteen hieman toisenlaiseksi, kuin nyt vallitsevan kaverisuhteen. Hän on tyytyväinen, minä en.

Jopa parisuhteessa olen jäänyt kakkossijalle miehen elämässä. Miehen tärkein on oma työ, joka menee kaiken edelle,minun edelle. Mutta, eihän tuossa ole uutta omassa elämässäni. Ikuinen väliinputoaja, ikuinen varavaihtoehto ja ikuinen viimeinen sija kaikessa.

Kunnioitan kuitenkin ihmistä ihmisenä, aikuinen ihminen tekee itse omia valintoja omassa elämässään. Minä en ole se, joka sanoo, miten miehen pitäisi toimia, olla ja elää elämäänsä. Minä en ole oikeutettu esittämään yhtään ainutta vaatimusta, en edes itseni suhteen. Mies toimii, kuten parhaaksi näkee, jos on toimiakseen ja jos on nähdäkseen.

En voi muuta kuin kertoa, miltä minusta tuntuu milloinkin ja kun vastauksena on höpöhöpö, en jaksa jatkaa asiasta, asioista sen enempää. Joskus olen miehelle sanonut, että jokainen hetki elämässä on tärkeää, se miten kohtaa toisen ja että on jokaisen omaa valintaa, miten nuo hetket käyttää. Valitseeko sen telkkarin ja kaukosäätimen, nukahtaen vai valitseeko jotain muuta. Itse koen, että minut hän sivuuttaa hyvin taitavasti ja olen monesti kysynyt, miksi hän oikein riippuu elämässäni, kun hän ei välitä minusta kuitenkaan. Höpöhöpö on vastaus tähänkin.

En nykyisin enää soittele miehelle päivän aikana, koska aina hänellä on kiire, on sitä ja tätä ja haluaa lopettaa puhelun siihen paikkaan. Hän soittaa minulle, mikäli tarvitsee jotakin. Kotona hänen ainoat asiansa koskevat työjuttuja, joista en ole sitten pätkänvertaa kiinnostunut. Ei kuulu minulle, miten hän on jonkin asian tehnyt tai millaisia ongelmia on ollut milloinkin. Joskus kerron omasta päivästä, tunteistani päivän aikana, ajatuksistani ja joko saan kuulla höpöhöpöä tai sitten hän ei edes kuuntele, keskeyttää minut omien työjuttujensa takia.

Pitäisikö minun tosiaan alkaa vaatimaan asioita? Minusta se ei kuulu tapoihin ollenkaan. Vaatimuksista ei seuraa yleensä kuin pahaa mieltä molemmille, kyllä mielestäni aikuisten pitää itse ymmärtää ja tajuta osata ottaa toinenkin huomioon. Niin, minusta on tullut miehelle itsestäänselvyys. Asia, joka vain on hänen elämässä. Jokatapauksessa ja kaikesta riippumatta.

Joskus koen, että mies on ihan tyhmä, ainakin mitä keskusteluun tulee tunteista, parisuhteesta, siitä mitä elämässä toivoo ja haluaa. En ole moiseen koskaan ennen törmännyt. Junttius varmaankin kuvaa parhaiten tuota tapaa olla hoitamatta tätä ihmissuhdetta.

Kaikenlainen läheisyys on kadonnut väliltämme. Hänelle läheisyydeksi riittää, että istutaan samalla sohvalla, tv on auki ja hän pitää kaukosäädintä kädessään viisi minuuttia, kunnes kuorsaus alkaa ja hän havahtuu kun kaukosäädin tippuu lattialle, sitten mokoma kehtaa väittää vielä, ettei muka nukkunut. Joka ilta joudun tönimään hereille, joka ilta joudun sanomaan sen sata kertaa, että taas toinen nukahti. Keskustelumme sijoittuu nykyisin kiistelyyn siitä, nukkuiko toinen vai ei. Sama pedissä, hänelle läheisyydeksi riittää, kun nukumme vierekkäin, hän kuorsaa niin, etten pääse nukahtamaan ja joudun tönimään häntä hereille jatkuvasti, useiden tuntien ajan. Tällaiseen minun pitää olla sitten tyytyminen.

Mies ei ymmärrä mitenkään päin, miten ollaan parisuhteessa, miten ollaan yhdessä, edes joskus. Arki on arkea, mutta kun tätä on nyt jatkunut vuosikausia, ilman muutosta suuntaan tai toiseen alan itse kyllastyä. Olen jopa ehdottanut vapaata suhdetta, jotta voisin joskus kokea olevani ihminen, nainen. Hänen seurassaan minulle jää vain paha mieli, odotan kuin kuuta nousevaa, että olisi erilaista. Mutta, aina pettymys on suuri nukkumaan mennessä. Mikään ei muutu, mikään puhe ei auta, ikäänkuin olisin miehelle vain itsestäänselvyys. Pyykki tulee viikattuna kaappiin, koti on siisti. Mitäpä siitä turhaan luopuisi, kun itsekseen sen sitten joutuisi tekemään. Arjen sujuvuus taitaa olla miehen ainoa motiivi olla kanssani.

Muutoin hän ei minusta tunnu välittävän. Mitään muuta motiivia en näe miehen loisimiselle luonani. Mieitn eroa usein, jopa olen sen miehelle sanonut ja vastauksena jälleen on höpöhöpö. Ja keskustelu tyrehtyy siihen.

Se, ettei miehellä ole aikaa ja iltaisin hänen tärkein asiansa on muka katsella telkkaria kuorsauksen lomassa, tuntuu itsestäni kovin pahalta. Itse en katsele telkkaria, se on ollut meillä vain sen vuoksi, että lapset ovat voineet katsella ohjelmiaan niin halutessaan. Enää sitäkään ei tarvittaisi, koska samat asiat näkee myös omilta laitteilta. Itselleni tv on täysin turha kapistus, ollut jo toistakymmentä vuotta.

Monesti olen sanonut, etten pidä sohvaperunaihmisistä omassa kodissani. Elokuvan tai sarjan voi katsoa, mutta elämään pitää mahtua muutakin kuin istuminen sohvalla, kuorsaaminen ja kaukosäätimen tiputtelu lattialle ja siitä sänkyyn kellahtaminen. Mutta, ei. Jos laitankin telkkarin kiinni, mies nukahtaa jokatapuksessa, kuten eilenkin. Kymmenen minuuttia hän hädintuskin jaksoi pitää silmiään auki, nukahti kesken oman lauseensa. Jäin tuijottamaan haavi auki, että mitä helvettiä, taas nukkuu. Että näin.

Joskus, kerran puoleen vuoteen mies pitää viikonlopun vapaata. Hän herää jo viideltä katsomaan sarjoja, elokuvia. Sitä hän sitten tekee koko päivän, selaa ja selaa ja nukkuu sohvalla kuorsaten. Ei puhettakaan, että voisi jotakin muuta tehdä. Sitten maanantaina kuulen hirmuisen valituslitanian siitä, miten kostautuu viikolle hänen vapaapäivänsä, kun on kaikki hommat tekemättä. Niin on muuten kotonakin, se ja tämä ja tuo aloitettu juttu on edelleen kesken, ollut jo kuukausia ja osa jopa vuosia. Niin, että hermostun ja heitän roskiin ja hommaan joskus uutta tilalle. Mainitsen joskus tekemättömistä asioista, joita on luvannut ja sitten kaikki kuitenkin unohtuu. Koska telkkari ja omat työt ovat tärkeämpiä. Kyllähän minä ja minun asiani joutavat odottamaan hamaan loppuun asti.

Kyllä, olen lopen kyllästynyt myös parisuhteeseen. Tuntuu, että mies menee aina vaan tyhmemmäksi ja juntimmaksi. Olemme tosiaankin erkaantuneet toisistamme. Välillämme ei tunnu olevan mitään sellaista joka yhdistäisi meitä. Meillä ei ole mitään yhteistä, ei sitten missään asiassa. Ja tämän kun olen sanonut miehelle,vastus on jälleen höpöhöpö.

Kuorsausta ja höpöhöpöä. Kuka viihtyy ja nauttii elämästä sellaisessa "parisuhteessa". En minä ainakaan.