On ihanaa, kun syksy on tullut. Sataa, hämärtää ja lehdet lentelevät tuulen humistessa ympäriiinsä. Syksy on aina ollut se minun vuodenaikani. Saa ihan "luvan" kanssa hautautua kotiin. Tai no, kotona olen jokatapauksessa, ei ole pakkoa lähteä minnekään ainakaan näillä näkymin.

Haluan elämääni vaihteeksi positiivisia, hyviä asioita. Olen jo niin kyllästetty kaikella ikävällä ja huonolla. Tiedän, että elämään kuuluu huonotkin asiat ja niiden kanssa on vain opittava elämään. Mutta, sitä en kykene käsittämään,

että elämään kuuluu myös hyviä asioita, positiivisia juttuja.

Minun on vaikea edes kuvitella, mitä hyviä ja positiivisia asioita elämääni tahtoisin, koska hirmuisesti ei ole kokemusta niistä. Tai voi olla, mutta aina ne positiiviset asiat ovat vesittyneet tai jääneet kaiken sen ikävän alle.

Oikeastaan en ole koskaan päässyt ns. hehkuttamaan omaa onneani, mikään asia ei ole vielä tähän mennessä ollut niin suurta, että olisin saanut mahdollisuuden sellaiseen. Ja joskus omassa elämässäni onkin ollut itselle kovin suuri ja iloinen asia, olen kokenut sen, miten minut sitten lytätään ja arvostellaan kokemastani toisten taholta. Ikäänkuin sitten se minun onni ja onnellisuuden kokemus olisi jotenkin väärin ja pois toisilta.

No, tänäänkin olen yksin, ihan koko päivän ja vaikka miesystävä tuleekin illalla, olen siltikin yksin. Sitä en oikein tahdo kestää, että vierellä on ihminen, minulle se tarkoittaa ainutta ihmiskontaktia päivän aikana. Ja tuo ihminen sitten on väsynyt, haluaa aikaa myös itselleen ja ei tunnu näkevän minua, ei huomaavan olemassaoloani. Vain ruoka, ja tv:n kaukosäädin vetävät puoleensa. Jään sivuun. Ja nykyisin en jaksa kilpailla hänen huomiostaan, olkoon sohvalla ja kuorsatkoon. Minulle ihan sama, en välitä, en enää. Kyllähän sitä voi vieraantua noinkin, ihan kotioloissa toisesta, mutta sehän vain kertoo minulle, ettei tuo toinen välitä, ei enää jos joskus onkin välittänyt. Aika näyttää, kuinka kauan tällaista eloa vielä kestää.

Eilen en avannut ollenkaan kotini verhoja, vietin hämärässä ja yövaatteissa koko päivän. Tänään taitaa olla samanlainen päivä. Kun ei ole mitään menoa, ei tarvitse poistua kodista, niin miksi sitten edes pukeutuisi? Turhaa semmoinen. Pimeässä ja hämärässä ollen yksin. Täysin omissa oloissani. Omien mietteideni kanssa.

Niin, onneksi voin sentään valita ihan itse, mitä mietin? Ja tänään tosiaan ajattelin pohtia tuota hyvien ja positiivisten asioiden asiaa. Tosin se on kovin vaikeaa, koska en tiedä, en osaa kuvitella hyviä ja positiivisia asioita.

Moniin elämän pieniin ihmeisiin vaaditaan toista ihmistä, usein yhteisöä. Minulla ei ole toista ihmistä, minulla ei ole sellaista yhteisöä, johon voisin tuntea kuuluvani. Yksinäisyydellä ei ole sanoja, toisinaan se antaa ja usein se ottaa.

Hiljaisuuteenkin voi kyllästyä, samoin oman itsen seuraan ja omiin aatoksiin, varsinkin kun huomaa ajatuksiensa kanssa kiertävän kehää, toistavan kokoajan sitä samaa, hiukan ehkä eri variaatioin, eri sanoin.

Toiset ihmiset tuovat mukanaan elämään sen yllätysmomentin, koskaan ei voi tietää, mitä toisella ihmisellä on mielessään, vai onko mitään. Itse olen tuon suhteen kovin tylsä, minulla harvoin on muuta annettavaa toisille kuin syvä hiljaisuus, läsnäolo. En ole kovin puhelias enää, joskus olin kovakin höpöttämään ja kertomaan asioita ja pohtimaan ääneen. Koin, että ihmiset viihtyivät kanssani, koin tulevani hyvin juttuun toisten kanssa ja olin erittäin hyvä kuuntelija toisille.

Niinkauan kaikki olikin hyvin, kunnes aloin kaipaamaan vastavuoroisuutta, väsyin ihmisiin ja heidän ongelmiin, siihen, että minuun tartuttiin kuin hukkuvaan ja kiitokseksi koin saavani sitten yksinäisyyden, arvostelun. Teinpä mitä tahansa, miten tahansa, koskaan se ei kelvannut muille. Ja koskaan en saanut myöskään kysymyksiini vastausta, siitä miten minun sitten pitäisi toimia, jotta tekisin kerrankin oikein ja niin, että kellään ei olisi valittamista.

Elämäni on helpompaa, kun olen yksin. Minua ei ahdista toisten sanomattomat ajatukset, ei tunteet. Minun ei tarvitse olla koko ajan yhtä kysymysmerkkiä, kun en vain ymmärrä muita ihmisiä ja heidän ajatuksenkulkuaan. Olen helpottunut yksin ollessani, minun ei tarvitse olla tilivelvollinen, ei jatkuvasti selitellä ja perustella tekemisiäni tai sanomisiani tai ajatuksenkulkuani.

Tiedän olevani jollain lailla omituinen ihminen muiden silmissä, en vain oikein osaa sanoa itse miten. Siinäpä se ongelma onkin. Ilmeisesti minusta huokuu jotakin, joka saa ihmiset puoluskannalle ja vaatimaan minulta selityksiä. Itse pidän mielelläni etäisyyttä toisiin ihmisiin, jo ihan fyysisesti. Oma henkilökohtainen tilani on melkoisen laaja ja ahdistun, jos joku tuon rajan rikkoo tulemalla liian lähelle. Siirryn heti kauemmaksi, askeleen tai pari.

Pohdiskelin eilen sitä, mikä minusta tekee niin omituisen toisten mielessä. Se, että olen oma itseni tilanteessa kuin tilanteessa. Se, että olen lapsesta asti ollut oma persoonallinen itseni. Sitä en osaa sanoa, mikä minussa on sitten niin persoonallista, että se poikkeaa toisista. En osaa sanoa, koska en ole oikeastaan milloinkaan miettinyt omaa persoonallisuuttani, minulle on riittänyt se, että olen, elän omalla tavallani, miettimättä ollenkaan, mitä muut ajattelevat, jne.

Teen asioita omalla tavallani, puhun omalla tavallani, olen omalla tavalla oma itseni. En osaa muuta, joskus tosiaan yritin samaistua ja olla ja tehdä samoin kuin muutkin ja olla edes hitusen kiinnostunut samoista asioista kuin muut ja se ei vaan ollut minun juttuni se. Voin hirmuisen pahoin yrittäessäni samaistua joukkoon.

Ajattelen kaikista eri tavoin kuin muut, suhtaudun asioihin erilailla kuin muut. Mielipiteeni ovat omiani, oman pohdintani tulosta, eikä se aina edusta sitä totuttua valtavirran mielipidettä. Osaan asettua toisten ihmisten kanssa samalla aallonpituudelle, hämmentääkö se toisia niin paljon, että se koetaan jopa pelottavana? Onko se kovin kummeksuttavaa, että olen oikeasti kokenut elämäni aikana erittäin paljon, ihan omassa arjessa, lapsuudessa. Minulle on tapahtunut asioita, joita toiset uskovat näkevänsä vain esimerkiksi elokuvissa, ei normaalissa elämässä.

Onko synti olla aito ja avoin. rehellinen ihminen? Ja odottaa sitä samaa muilta ihmisiltä? Noh, en enää ole tietoisesti avoin, en myöskään odota enää ihmisiltä rehellisyyttä, enkä aitoutta. Se on jotakin, johon toisilla ei rahkeet vain riitä. Valitettavasti.

ikoinani kiinnitin huomiota siihen, ettei toiset ihmiset olleetkaan samoihin asioihin tyytyväisiä, kuin mihin itse olin. Nähdäkseni olen aina ollut kiitollinen kovin vähään, niihin asioihin, joita toiset pitävät itsestäänselvyyksinä, kuten perustarpeet. Oma elämäni on melkoisen aina pyörinyt vain perusjuttujen parissa, perusarjen parissa ja olen ollut jokseenkin tyytyväinen siihen. En ole edes osaannut haikailla kuuhun kiipeämisestä, saatikka edes lomailusta välimerellä, kuten monet esimerkiksi työyhteisöissä. Heidän ainoa tavoitteensa tuntui olevan päästä seuraavana mahdollisena lomanaan ulkomaille, muuta heidän elämäänsä ei mahtunut.

Olin erilainen ja olen edelleenkin erilainen. En varmaankaan koskaan kykene hahmottamaan sitä, mikä minusta tekee erilaisen ja on saanut minut jättäytymään erakoksi, yksin.