Tämän päivän tavoitteeksi asetan itselleni pyykit ja sohvien imuroinnin. Siis puhtaiden pyykkien viikkauksen ja kaappeihin viennin. Sohvien imurointi on sen verran raskas urakka, kuten oli eilinen pikaimurointi huushollissakin, että jo kauhulla pelkään, kuinka kipeäksi itseni saan? Tänään on näköjään vuorossa niskojen kipua, raajojen nivel,-ja luukipuun olen jo näköjään tottunut ja tuo niskojen kipu on sellaista, johon tutustun edelleen. Nyt tosin tiedän, mistä ainakin osa päänsäryiksi luulemastani kivusta on peräisin, kaularanka taitaa olla ihan sökönä ja se on heijastellut kipua päähän, jota olen luullut päänsäryksi.

Mietin, kuinka elämäni on kutistunut, se, että päivän tavoite on saada arkisia askareita tehtyä, on melkoinen muutos vuosien takaiseen hektiseen ruuhkavuosiksikin kutsuttuun elämäntilaan.

Eilinen pieni tavoitteeni oli vain saada astianpesukone täytettyä ja tyhjättyä, sekä pyyhkiä pinnat. Sen tehtyäni innostuin ottamaan imurin käteeni ja imuroin, vaikkei ollut edes oma siivouspäiväni, perjantai. No, tässä kodissa saa imuroidakin, vaikka pari kertaa päivässä, jostakin niitä murusia ja hiekkaa esteistä huolimatta ilmestyy ja en itse tykkää ollenkaan.

Olen kuitenkin joutunut hieman hellittämään tuosta omasta siivouksen tasosta, ja olen joutunut opettelemaan erinäisten murujen olemassaoloa, koska olen ilmeisen ainoa ihminen tässä taloudessa, joka imuria osaa käyttää ja kun se on jäänyt sitten minun harteilleni, en todellakaan jaksa jokapäivä olla siivousta tekemässä. Sen aika on auttamattomasti ohitse.

Kovin paljoa minun ei tarvitse näköjään itseäni rasittaa erilaisin liikkein, kun selkä ilmoittaa niskjen kera tehneeni liikaa. Auts, töihin jos pitäisi tämän kropan kanssa lähteä, en kykenisi kahta tuntia paiskimaan? Kipulääke vie terän kivulta, muttei kokonaan poista kipuja. Ja epämiellyttävää tunnetta nivelissä lääke ei poista, olen koko ajan harmillisen tietoinen siitä ärsyttävästä olosta erityisesti raajoissa, niin käsissä kuin jaloissakin. Tauti kirjaimellisesti räjähti kroppaani, keväinen sairauteni olikin tämän sairauden aktivoituminen ja nyt meneekin useampi vuosi, ennenkuin pääsen taasen, toivottavasti oireettomaan tilaan. Noh, onneksi lääketiede on kehittynyt siitä, mitä edellisen ryppään aikana oli ja toivon, että oireille löytyisi jotakin helpotusta.

Voihan, kumartelin sohvien päällysteitä pesuun ja kiitoksena siitä niskani ilmoitti olemassaolostaan, äh. Tuntuu taas niin epäreilulta, kun saan itseäni kasattua sen verran, että aloitan tekemään jotakin, kroppa ilmoittaa, että eihän se käy ollenkaan. Noh, onhan tuo aloitettu homma saatava tehtyä loppuun, suurempi tekeminen olisi sitten koko sohvien pesu ja siihen en mielelläni ryhdy, en enää. Se on vihoviimeinen työ, johon kroppa ei enää suostu taipumaan.

Onneksi kotini olen saanut järjesteltyä myös siivouksen kannalta kovin helppohoitoiseksi. Paitsi nyt nuo sohvat, muuttaessani eroon, toivoin saavani kangaspäällysteiset sohvat nahkaisten sijaan ja nyt olen toista mieltä. Jos vaan ikinä minulla on mahdollisuus joskus uusia sohvat, ne saavat luvan olla nahkaiset, ihan niiden helppohoitoisuuden vuoksi. Nahka on helpompi pitää puhtaana, kuin kangas. Ainakin tässä taloudessa. Olisi ihan eri, jos käyttäjiä olisi vain yksi tai kaksi, mutta kun lapset sekä tuo miesystävä tuo siivoukseenkin omat haasteensa.

Heräsin tänään melkoisen myöhään, puoli kahdeksalta. Muutama kuppi aamukahvia, heräilin jälleen ihan rauhassa ja päätin, että tänään puen vaatteet päälleni, riittää jo tuo kylpytakin kanssa viuhtominen, vaikka vaan kotona olisinkin. Avasin jopa verhot, kaipaan jo valoa ja mikäpä sen mukavampaa, kun aurinko pilkisti esiin hetkeksi. Vielä, kun saisin aikaiseksi tuon pyykkihässäkän korista pois. Sohvanpäälliset pääsivät jo koneeseen ja kaivoin kaapista vaihtopäällysteet ja imuroin sohvat ja uudet päällysteet paikoilleen. Kroppa kiittää vihlovin vastalausein tuon urakan jälkeen ja olen todella väsy, päiväunet maistuisi nyt.

No, unia en ottanut, huilailin vain viltin alla sen mitä maltoin odotella lääkkeen vaikutusta ja sain kuin sainkin pyykkivuoren kaappiin asti. Tavoite siis saavutettu. Taas sain muistutuksen, siitä miksi mieluinen tekeminen onkin muuttunut kovin epämieluisaksi, tuo pyykkihomma siis. Viikatessa sormet ovat melkoisen lujilla ja sattuu ja tuntuu kovin epämukavalta. 

Mietin tänään, miten olen ollut ikäni kovin lääkekielteinen ihminen ja nyt joudun väkisin popsimaan myrkkyä kehooni, jotta pärjään tämän kropan kanssa. No, hyvä että edes jotenkin.

Loppupäivä meneekin tutuissa merkeissä, huilaten. Ja illalla pettyen, jokainen ilta uudelleen samasta asiasta. Miesystävä on mikä on, ei tajua tai ymmärrä minunkin olevan olemassa. Ja en todellakaan enää jaksa itse yrittää tehdä tilanteelle mitään. Olkoon, jos toinen kokee tyytyväisyyttä, niin ihan rauhassa vaan. Totuus on kuitenkin, etten minä ole tyytyväinen, en ollenkaan.