Muutama päivä on mennyt ihan eläessä, arkea lasten kanssa. Se on sitä minun elämääni, tuttua ja jopa hektistä. Illalla ei tarvitse kovin montaa minuuttia unta odotella täyden päivän jälkeen ja hyvä niin.

Lohi odottelee uunissa kypsyäkseen sen verran, että kuoren saa mukavasti irti ja pääsen jatkamaan ruuanlaittoa. Kala on lasten herkkua ja aamusella kaupasta jäi käteen kokonainen lohi, jolla herkuttelemme tänään. Loppuviikko meneekin syömisten puolesta jokseenkin edullisesti, lohi haukkasi budjettiin melkoisen loven, maksaessaan 9 euroa.

Olen miettinyt alitajunnassa sitä, miksi minusta olisi vielä, siis ihmisenä ja mihin työhön minusta olisi vielä? Olen nyt jokseenkin hyväksynyt ajatuksen, ettei minusta tule enää mitään, minusta ei ole enää mihinkään ja kumma kyllä, se ei edes ajatuksen tasolla enää tunnu kamalalta. Olen mikä olen ja se pitää vain hyväksyä.

Turhaa edes yritän elää yli omien äärirajojen jatkuvasti. Epämääräinen yrittäminen asioissa, joille en mahda mitään, syö jatkuvasti energiaa, stressin muodossa. Pitää osata päästää irti, jos ja kun kerta minusta ei ole enää tiettyihin asioihin, ei tiettyihin töihin. Ihan turhaan hassaan energiaa asioiden pohtimiseen ja huolehtimiseen. Parempi on tosiaan päästää irti.

Huomaan, miten väsyn nopeasti pienestäkin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lepo on sitä, mitä tarvitsen, en jatkuvaa hässäkkää ympäristössä ja tämä tällainen arki on juuri nyt se, mitä jaksan ja minkä yli en välttämättä kykene. Taidan ottaa ellei lääkäri sitten ota puheeksi itse tuota sairaslomaa, se varmaankin on minun oikea vaihtoehto tähän hetkeen, koska koen todellakin, etten ole kykenevä työhön mikäli sellainen minulle tarjoutuisikin. Ei olisi varmaankaan reilua työnantajaakaan kohtaan, että työyehoni olisi vajaata ja joutuisin pakostakin jäämään sairaslomalle tuontuostakin. Sitä se todennäköisesti olisi juuri nyt.

Tulehduskipulääkkeiden voimalla elän päivittäin, särky helpottaa joksikin aikaa pitkävaikutteisella, mutta joudun silti pahimpina päivinä ottamaan lisää toista särkylääkettä ja silti koskee, mutta vähän vähemmän. Ja lääkkeet tuntuvat väsyttävän, vaikkei sellaista pitäisi ollakaan, mutta johtuu varmaankin siitä, etten ole niin tottunut käyttämään minkäänlaisia lääkkeitä ja nyt yhenäkin sitten on hevosannokset käytössä, ja nekään eivät tehoa täysin, kipu on edelleen, muttei niin pahana.

Siivoaminen ei ole koskaan ole ollut niitä lempijuttujani ja kuitenkin olen kotini pitänyt lähes kliinisenä, lasten ollessa konttausikäisiä, lattioilta saattoi vaikka syödä, niin kovin ahersin päivittäin siivousten parissa. Nykyisellään olen opetellut laskemaan siivuksen tasoa, ja sietämään pientä epäjärjestystä. Nyt kauhistelen kahden kodin siivousurakkaa, jonka joudun tekemään yksin parin päivän sisällä. Miten oikein kykenen hommaan? Mistä saan tarvittavan energian puunata kaksi kotia täydelliseen kuntoon? Järjestellä tavarat uudessa kodissa ja homman pelaamaan kivuttomasti siellä? Lapsista en hirmuisesti näillä näkymin siivouksen suhteen saa apua, uudessa kodissa on edellinen vuokralainen tupakoinut ja kellertävyys pinnoilla vaatii hieman enemmän fyysistä työtä, kuten myös oikeastaan kaikki uuden kodin pinnat.

Siivouksen fyysisyys pelottaa, mitä kun käy sitten niin, että voimani loppuvat kokonaan,mihin panostan ensin? Vanhan kodin siivoukseen vaiko uuden kodin kriittisiin paikkoihin? Kaikkea en todellakaan jaksa, en enää kuten nuorempana jaksoin puunata koteja aamusta iltaan, kunnes oli puhdasta. Tämän tämä sairaus on saanut aikaan, nopean fyysisen väsymisen, johon ei sitten auta minkään valtakunnan lepo, vain aika, joka sekin on pidentynyt päivästä useampaan päivään. Lihasten palautuminen on aina vaan enemmän vaikeampaa ja pidempikestoisempaa. Ja nyt kun nivelet on vielä tulehdustilassa, niin arkiset askareet kuormittavat. Kaikenlaiset asennot, kumartelu ja kyykyt ja toiminnot ovat käyneet raskaiksi. Tuossa aamulla totesin jälleen tämän, kun laittelin ja lajittelin pyykinpesukoneeseen vaatetta. Samoin kauppakassin kantaminen alkaa käydä työstä, ihan kuin lihakset olisivat menettäneet kaikki voimansa. Ja ennen kannoin neljä kauppakassia, ja mukalat vielä kainalossa autolta kotiin. Nyt on vaikeuksia saada yksi kauppakassi saman matkan ilman kipua, tärinää jne.

Kala on valmis, perunat kohta puoleen ja kastike gluteenittomista jauhoista onnistui yli odotusten. Kädet olivat kovilla porkkanaraasteen teossa, mutta vielä se sujui, hitaasti ja ei niin varmasti ja nyt kämmenet tietävät tehneensä jotakin, kipu äityi taas kovaksi.

Katan pöydän, siivoilen keittiön sotkut, ensin vain on huilattava jalkoja istuen, että jaksavat hetken taas kantaa. Samalla kirjoitan tätä, huomaan auringon jälleen pilkistävän pakkasaamun sumujen hälvetessä. Onni on juuri tässä, kaikesta huolimatta. Lapset ja tämä hetki. Kuinka kauan tätä hidasta kitumista vielä kestääkään, vaiko olisiko lääketieteessä tapahtunut jotain positiiviseen suuntaan? Olisiko olemassa lääke, joka hidastaa tai pysäyttäisi peräti kokonaan oireet ja etenemisen? En tiedä ja en kyllä nyt taas jaksa edes ajatella niin pitkälle, kunhan pääsen taas yhden ruokailun ohi, yhden tunnin elämässä eteenpäin, sitten otan jälleen päivänokoset, lepuutan lihaksistoa, niveliä, päätä ja yritän jaksaa iltaa kohti, kunnes jälleen autuaallinen yöuniaika koittaa.

Mieleen tulee ajatus, mitä jos en jonain päivänä kykene enää selviämään arjesta omineni?

IMG_7989.jpg