Eräänä päivänä....

Väsyn, tasapainoilemaan lasten isän ja lasten hyvinvoinnin välillä...

Tiedän, yhtenä päivänä väsyn

jatkuviin epäonnistumisiin työnhaussa...

Väsyn taloudelliseen mahdottomuuteen, köyhyyteen...

Väsyn etsimään elämän pieniä hyviä asioita...

Väsyn odottamaan sitä minun vuoroani elää elämää täysillä...

Väsyn huolehtimaan muista, ei kukaan koskaan huolehdi minustakaan...

Yhtenä päivänä, tiedän sen tulevan...

Luovutan, lopetan räpiköimisen elämän sonnassa ja hukun siihen paskaan, tukehdun...

Yhtenä päivänä väsyn tähän yksinäisyyteen, pohjattomaan yksinäisyyteen, jossa toiset ihmiset eivät tuo sitä valoa elämään, vaan loistavat poissa-olollaan...

Väsyn yrittämään,

väsyn tekemään kaiken sen voitavani, jonka voin yksin ja itse tehdä elämässäni, lasten elämässä...

Yhtenä päivänä kohtaan sen viimeisen pettymykseni, joka katkoo elämän minulta, en vain enää kestä enempää taakkaa, joka painaa jokainen päivä yhä enemmän...

Väsyn yrittämään enää yhtään mitään, tiedän että kaikki on ollut turhaa säätämistä...

Väsyn ajattelemaan positiivisesti, odottamaan parempaa huomista...Kaipa se olisi jo tullut, jos olisi ollut tullakseen?

Eräänä päivänä olen kaikkeen väsynyt ja silloin on enää myöhäistä, kenenkään piipittää vieressä, että

yritä vielä,

älä luovuta,

paistaa se aurinko risukasaankin, polttaen sen poroiksi tosin.

Kenenkään on turha huudella, etten olisi yksin, olen yksin ja sillä sipuli.

Yhtenä päivänä olen kyllästynyt kokemaan olevani täysin erilainen kuin muut, tietämättä edes miksi ja mistä se tunne johtuu...

Eräänä päivänä voin sanoa, että olen yrittänyt, olen tehnyt parhaani, yksin ja juuri niinkuin olen kaikessa yksinäisyydessäni kyennyt tekemään...

Yhtenä päivänä väsyn elämään tällaistä elämää, joka ei kaikista yrityksistä huolimatta muutu miksikään, painin aina vaan uusien ja uusien haasteiden edessä...

En halua enää haasteita elämään, en jaksa niitä enään...

En kestä kiemurrella ja selviytyä enää enempää...riittää jo!