Tajusin äsken, että tänä syksynä tulee täyteen 12 vuotta siitä, kun elämäni pysähtyi. Kun ymmärsin ja tajusin ja koko maailma aukeni uudelleen uudella tavalla.

Muistan, miten lasten isä veetuili minulle, hänkin siis huomasi minussa tapahtuneen jotakin, vaikken edes puhunut hänelle mitään. Hän jaksoi aina vaan kuittailla minulle, että olen valaistunut ja kaikkea sen sellaista.

Elämä jatkui, mutta sai toisenlaisen sisällön, aloin pohtimaan elämää toisella tavoin, elämä itsessään sai toisenlaisen merkityksen ja tietoisesti opettelin ottamaan uudenlaisen vastuun omasta elämästä. Kuvaavaa on se, että tuolloin ymmärsin eläväni kuin orava juoksee pyörässään ja halusin pois siitä, ymmärsin ettei sellainen elämäntapa ollut se oikea tapa elää elämää, ei ainakaan minulle.

12 vuotta on ollut aikaa sopeutua, johonkin. Oikeastaan koko elämäni on heittänyt kupin nurin, jos voi tuollaista ilmaisua käyttää, siis kaikki on ihan päinvastoin, kuin tuolloin 12 vuotta sitten. Ymmärsin silloin, ettei sellainen elämäntapa tuo minulle sitä, mitä elämältä kaipasin, eli onnellisuus ja onni. Ja nyt ymmärrän, oman kokemukseni kautta, ettei tämäkään nykyinen elämäntapani tuo minulle sitä, mitä tarvitsen ja kaipaan. Eli onnea ja onnellisuutta.

Tosin näiden kahden ääripäiden väliin olen onnistunut jotakin löytämään. Jotakin, mikä on melkoisen lähellä tasapainoa, joka taas on melkein samaa kuin onni ja onnellisuus, kun vain sen asenteen löydän itsestäni.

Muistan tuolloin ajan, joka alkoi kovin synkkänä, ihmeellisenä ja arvoituksellisena. Tänään voin kuvata valoisuutta, tavallisuutta ja itsestäänselvää. Matka omaan itseen, matka sisäiseen maailmaan ja elämään toi tullessaan myös paljon ulkoisia muutoksia elämässäni. 12 vuoteen on mahtunut paljon merkittäviä asioita, joista jokaisen olen itse tietoisesti aloittanut tai lopettanut ja seurauksia niistä kantanut myöskin itse, ilman että olisi tarvinnut miettiä, kenen vikaa tai kenen syytä ja tai miksi sellaisia päätöksiä jne. Tavoite oli ja on kai edelleen se oma hyvinvointi, jokaisella elämän os-alueella.

Onni tulee eläen, ei etsien, niinhän se menee. Tuolloin en oikein ymmärtänyt, mitä lause mahtaa tarkoittaa, vaan kyllä tuo jo tänään aukeaa ihan mukavasti.

Otin elämäni omiin käsiini tuolloin ja nyt minusta tuntuu, ettei sekään ole oikea tapa. Onko parempi vaan antaa virran viedä ja nauttia? tai kärsiä? Kuitenkin ja jokatapauksessa tapani suhtautua elämän tuomiin asioihin on muuttunut, ymmärrän, kuten myös ymmärrän toista ihmistä aiempaa paremmin, vielä kun oppisin myös luottamaan tuohon ymmärrykseeni.