En käsitä, miten ihminen siis minä voin tuntea itseni niin hölmöksi, tyhmäksi ja anteeksi että vaivaan, käydessäni asioimassa lääkärin pakeilla. Tulee semmoinen olo, että anteeksi, kun olen olemassa, ihan turhaan vaivaan ihmistä kipujeni kanssa.

Niinkuin kipujen kanssa eläminen olisi jotenkin normaali olotila ja niiden kanssa on vaan kyettävä toimimaan. Niin, niin, tähän asti joo, mutta nyt alkaa olla siinä rajoilla oma sietokyky. Äh, olen itse ihan hukassa. On melkoisen vaikeaa asioida ihmisen kanssa, jonka suomen kieli rajoittuu muutamaan sanaan, kaikki aika menee miettiessä, mitä toinen ymmärtää ja mitä ei ja miten sanoa oma asia selkokielellä ja siltikin ymmärryksestä jää epäselvä kuva itselleni.

Toivottavasti nyt ei ole turha käynti, vuosikymmeniä sitten samojen oireiden ollessa uusia, turhauduin ja ihmettelin. Nyt kun itse tiedän jokseenkin, mistä on kysymys, kielimuuri on esteenä. Miksei suomalaisella ole oikeutta tulkkiin asioidessaan, kyse on kuitenkin ymmärretyksi tulemisesta.

Omat kokemukseni silloin parikymmentä vuotta taaksepäin ovat jättäneet minuun pienen epäluottamuksen, tai ei se sitä ole. Vikahan on minussa itsessäni ja siinä, että koen asiat jotenkin virheellisesti. Minuun tulee aina se ikävä tunne, jossa koen, etten tule ymmärretyksi, en kuulluksi, koen ikäänkuin minun asiaani ei otettaisi todesta, koen tunnetta, ikäänkuin kävisinkin vain huvikseni lääkärissä vaivojeni kanssa. En ilmeisesti saanut ymmärretyksi itseäni sen vertaa, että vaivani on uusi vanha tuttavuus ja olisin tarvinnut vain lähetteen eteenpäin. Mutta, kielimuuri.

En tiedä mistä se johtuu, nuo ikävät tuntemukseni. Pohjaako ne lapsuuden kokemuksiin, siihen että olin melkoisen paljon kipeänä, kärsin jo silloin kovin epämääräisistäkin oireista, joita kukaan ei tietenkään ottanut todesta, päinvastoin, minulle naurettiin ja sanottiin luulotautiseksi. Eihän nyt lapsi voinut kärsiä kivuista, ellei ollut satuttanut itseään. Kuume ja kuumeinen olo oli itsekeksittyä haihattelua ja haluttomuutta mennä kouluun. Voimakas väsymys tulkittiin virheellisesti kiukutteluksi ja temppuiluksi ja laiskuudeksi ja haluttomuudeksi tehdä/osallistua mihinkään. Uusia vaivoja ilmestyi milloin mitäkin, tosin taudinkululle tyypilliseen tapaan, jonka kuulin sitten vasta aikuisena. Mutta, jopa silmätulehdukseni olin aikuisten mukaan itse onnistunut itselleni aiheuttamaan, samoin iho-ongelmat jne. Minut kyseenalaistettiin jopa munuaisaltaan tulehduksessa, en pystynyt kävelemään ja kuumetta oli jonkin verran. Lastenkodinhoitaja kuitenkin naureskeli lääkärin vastaanotolla lääkärille ja tuumaili, että keksin kaiken siinä kohtaa, kun minua oltiin laittamassa kiireellä lastenosastolle. Sehän nyt ei sopinut ollenkaan, joten piti hoitajan tehdä kaikkensa saadakseen minut mukaansa takaisin. Kipeänä jouduin menemään kouluun, kävellen seuraavana päivänä.

Opin aikoinaan häpeämään ja kuvittelin olevani todella laiska ihminen voimakkaimpien väsymyskausien aikana. Opettelin repimään itsestäni ne viimeisetkin voimat, sisulla tein kaiken sen, mitä pitikin, etten vaan saisi moitetta laiskuudesta. Halusin ja haluan tänäkin päivänä kyetä siihen samaan, mihin muutkin ihmiset, mihin terve ihminen kykenee. Jaksoin ja jaksan, vaikken jaksaisikaan. Moite ja syyllistäminen on pahempaa kestää?, kuin ikuinen väsymys, johon myös turtuu vuosien myötä. En ole antanut itselleni lupaa olla väsynyt, sen vuoksi onnistuin väsymään niin kotona kuin töissäkin, piti vain olla yhtä hyvä kuin muutkin, tein tosiaan kaikkeni, etten erottuisi joukkiosta milläänlailla.

Opin olemaan valittamatta särkyjä, kipuja. Opin olemaan välittämättä niistä. Olen uskotellut itselleni melkein koko ikäni, että kuvittelen oireeni, kuvittelen kipuni. Eihän se mitään auta, ei vie pois kamalaa fyysistä olotilaa, mutta osaan ainakin esittää, ettei koske, ei satu sitten yhtään.

Opin lapsuudessa myös suhtautumaan kaikenlaiseen lääkitykseen kielteisesti. Opin, että niiden syönti on pahasta, vain lääkärin määräyksestä saa syödä kuurin antibioottia. Kivut ja säryt piti vain oppia sietämään, jopa kuukautiskipujani vähäteltiin ja pakotettiin kouluun. Myös päänsärkyä pidettiin tekosyynä ja keksittynä.

Olisiko elämäni tänään helpompaa, mikäli minut olisi jo pienestä otettu todesta, syy olisi kenties löytynyt jo silloin? Eikä niin, että kärsin itsekseni, yritän hakea apua sitten vasta, kun en enää itse kykene olemaan itseni kanssa ja ikäänkuin kaikki alkaa alusta?

Vai olenko sittenkin liian herkkänahkainen ja koen liian herkästi oireita ja kipuja? Mitä jos minun kokemukseni esimerkiksi kivun suhteen on jotenkin matalampi kuin normaalisti?

Ei, en voi kuvitella kipuja, ne ovat todellisia, häiritseviä ja joskus sietämättömiä. Miten päänsärkyn voi kuvitella, tai miten tekisi ihan mitä tahansa, että kipu loppuisi silloin kun se on pahimmillaan. Muistelen labratuloksia, ne eivät ole valheellisia, tauti on todellinen, ei kuviteltu. Niveleni muutokset eivät ole kuviteltuja, ne ovat tosia. Juuri nyt säälin niitä ihmisiä, niitä aikuisia, joiden vastuulla olin lapsena, ja nuorena, säälin niitä jotka eivät kuunnelleet, eivät ottaneet tosissaan.

En mielelläni käytä mitään terveyspalveluja, koska jokainen kerta tosiaan koen ehkäpä virheelisestikin tarvetta pyydellä anteeksi olemassaoloani ja sitä, että vaivaan. Vai onko sitten kyse minun ymmärryksestäni, omasta virheellisestä tulkinnasta vai omasta vääränlaisesta ulosannista ja tavasta olla vuorovaikutuksessa. En osaa tarpeeksi vahvasti ilmaista itseäni?

Vai olenkohan vaan yksinkertainen ja tyhmä ihminen? Tiedän, että olen jotenkin lammasmainen, sen suhteen, että kunnioitan vieraita ihmisiä liiankin paljon.

Vaikka olenkin saanut hyvää ja jokseenkin asiallista kohtelua, en siltikään ymmärrä, mistä ne tunteeni kumpuavat, siis se epämääräinen tunne siitä, että minua ja sanaani ei oteta tosissaan. Onkohan minussa jokin ristiriita ilmaisuni kanssa? Olenko jotenkin naurettava? Vai mikä sen tunteen saa aikaan minussa? Kokemukseni lapsuudessa ja nuoruudessa, se välinpitämättömyys ja suoranainen nöyryytys sekä se epäluuloinen asenne minua kohtaan? Kun annettiin ymmärtää, että keksin kaiken ja koin valtavaa syyllisyyttä oireistani, kunnes opin kärsimään hiljaa itsekseni ja olemaan vihainen aikuisille, joiden ymmärrys ei riittänyt muuhun kuin taskutarkistuksiin ja huoneen siisteyden vahtimiseen ja rangaistusten jakaminen, jos jokin ei miellyttänyt henkilökuntaa.

Olen joskus miettinyt mahdollisuutta siihen, että tulkitsen toista ihmistä väärin? Tai minua itseäni tulkitaan väärin? Esimerkiksi joskus muinoin työterveystarkastuksessa maksa-arvoni olivat koholla, epäselvästä syystä tosin. Koin, ettei minua uskottu, kun tuumasin työterveyshoitajalle , etten käytä ollenkaan alkoholia. Miten tuollaisen nyt sitten todistaa, jos kerta maksa-arvot oli kohollaan ja toinen vaan tiukkaa alkoholin käytöstä ja minä kerron, etten käytä, ettei sovi minulle. Itku kurkussa tuolloin lähdin pois terveystarkastuksesta. En edes ymmärtänyt kysyä, miksi ne muuten voivat olla kohollaan, menin ihan hämilleen siitä kuulusteluksi menneestä tilanteesta. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että asetelma oli muotoutunut samanlaiseksi, kun aikoinaan lapsuudessa hoitajien kuulustelut asioista, joita he halusivat tietää ja kun he eivät kuitenkaan uskoneet yhtään ainoata sanaa mitä sanoin tai viimenään olin sanomatta mitään. Kun rangaistus tuli joka tapauksessa, vaikken ollut tehnyt mitään rangaistuksen arvoista. Piti vain saada pilattua jälleen yksi lapsi yhteiskunnalle, niin että työt jatkuisivat tietyillä tahoilla. Ei puhettakaan lapsen auttamisesta, huolehtimisesta. Välittämisestä. Mutta, miten sellainen ihminen, ihmiset voivat välittää, joilla ei ole omaa kokemusta vanhemmuudesta? Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, ettei suurimmalla osalla henkilökunnasta ollut omia lapsia.

Mutta, koko päivän olen miettinyt tätä asetelmaa, johon itse asetan itseni. Alisteiseen ja auktoriteettia kunnioittavaan huomaamattomaan asenteeseen. Se antaa toiselle täyden vallan kävellä yli, kohdella miten haluaa. En tiedä, miten koskaan opin siitä pois, niin että olen itse oman elämäni asiantuntija, ilman että toinen sanoo, tai saa mahdollisuutta mitätöidä ja kohdella huonosti.

Nyt kun unohdan oman tunteeni lääkärillä käynnistä, tiedän, että toinen oikeasti kuunteli, yritti oikeasti ymmärtää ja siihen nähden toimi itseasiassa oikein loistavasti ja oikeastaan erittäin ammattitaitoisesti myöskin. Tunne oli siis jokin jäänne vanhasta, siitä etten ole itse vieläkään hyväksynyt oireitani, edelleen kiellän niiden olemassaolon ja vähättelen kaikkia asioita, mitätöin itse itseäni ja sekään ei ole oikein.