Flunssa, juuri tähän saumaan kaiken päälle. Olo on tukkoinen, ikävä. Juuri nyt ei ole kivaa olla tässä kehossa ollenkaan. Kuukausia jatkuneet kivut eivät ole säästäneet yöuniltakaan. Lähes jokainen yö olenkin herännyt vähintään kerran kipuun, milloin missäkin nivelessä, niskoissa tai sitten koko keho on kuin tulisilla hiilillä, palaisi sisäisesti. Jokainen liikkuva osanen. sitä on edes vaikea kuvata. Aamut aina vaan vaikeampia.

Lääkärin pakeilta saadun kipulääkekuurin sain vasta eilen, itselläni ei ole ollut varaa sitäkään käydä ostamassa ja miesystävä sitten kävi hakemassa, maksamassa. Viime yö oli uskomaton, kesken unen tajusin, ettei minuun koske, heräsin siis yöllä kivuttomuuteen, olo oli kuin olisin ollut taivaassa ja ilmeisesti olen nukkunut niin hyvin yön, ilman häiritsevää kipua, että noustuani ylös, olo on virkeä ja levännyt. Yöllä jo mietin, semmoinenko olo on taivaassa, kun mikään paikka ei ole kipeä.

Jäykkyys ja paineentunne on jäljellä, pieni jomotus ei haittaa yhtään. Miksi en ole aiemmin ymmärtänyt, että kipulääke auttaa muuhunkin kuin päänsärkyyn? Niin, no lääkekielteisenä ihmisenä se ensimmäinen ajatus ei tosiaankaan ole ottaa mitään ylimääräistä myrkkyä kehoon, ei vaikka niistä saattaisi olla apua. Vaikka sitä vartenhan niitä on olemassa.

Ja sitten tietysti se oma kokemus käsikauppatulehduskipulääkkeistä, niistä ei ole mitään apua ollut omalle keholle. Mietin, miksi en ole jo aiemmin hakeutunut lääkäriin? Olen itsepintaisesti sinnitellyt, yrittänyt kieltää ja pärjätä omineni. Ja vasta sitten kun ei omineen pärjää, pää kainalossa hakeudun lääkäriin. Hyvinvointia ei ole ainakaan itsensä kiusaaminen kärsimällä koko ajan, mutta sitä on vaan niin oppinut olemaan välittämättä oman kehon viesteistä, sietämään kipua ja erilaisia kolotuksia ja särkyjä. Minun normaali on, että erilaiset kivut ja säryt ovat osa elämää, niille ei voi mitään, niitä ei voi parantaa ja niiden kanssa on vain elettävä. Mutta eihän se ole normaalia.

Ei ole normaalia kokea kipuja. Normaali on kivuton elämä. Tätä en tajua, koska olen siis lapsesta asti kärsinyt. sitten sen hetken, kun en koe kipuja, oma tuntemus on outo, epänormaali. Vaikkei sen niin pitäisi olla. Mutta, kun turhista ei saa valittaa, pitää oppia olemaan hiljaa ja olemaan kertomatta omasta kivusta. Se on se oppi, mikä on mennyt hyvin perille.

Vain selvä kuume on ainoa oikea tapa olla kipeä, sairaana. Kaikki muu on kuvittelua, huuhaata ja luuloa ja ennenkaikkea laiskuutta ja haluttomuutta. Juuri nyt tahtoisin olla sanomassa suorat sanat niille ihmisille, jotka minusta olivat vastuussa lapsuudesta, jotka vähättelivät, mitätöivät ja lannistivat, kertoivat minulle, että luulen ja kuvittelen kaiken mitä koen ja tunnen kehossani.

Se oli väärin minua kohtaan. Se, että he muka tiesivät minua  tarkemmin mitä koen, mitä tunnen. Se, että minua ei uskottu, ei otettu tosissaan. Leimasivat laiskaksi, haluttomaksi. Joskus toivoisin voivani sanoa niille ihmisille, miten väärässä he olivat mitätöinneillään ja omilla arvioillaan. He, muka ammattilaiset. Kun jo lapsen kohtaamisen lähtökohta on se, että jokainen lapsi vedättää, haluaa laistaa velvollisuuksistaan. Kun ei kyetty kohtaamaan lasta ja lapsen hätää. Kun kaikki diagnosoitiin hankalan lapsen leiman alle. Mitä, jos minut olisi otettu tosissaan? Keneltä se olisi ollut pois?

No, lapsuus ja nuoruus on taaksejäänyttä elämää. Nyt joudun kohtaamaan itsessäni sen pienen lapsen, joka jätettiin yksin ja leimattiin milloin miksikin. Olen itsekin laiminlyönyt itseäni juurikin saamani mallin mukaisesti. Ja se ei ole oikein itseäni kohtaan, olen onnistunut samaa epäluuloa siirtämään myös omaan tapaani olla äiti. Olen huomannut, että aina kun lapsi on kipeä, en usko asiaa, en ennen kuin on kuumetta. Vain kuume on syy olla pois velvollisuuksista.

Olen siis oppinut laiminlyömään itseäni terveyden suhteen. Olen oppinut sietämään itsessäni asioita, jotka siis eivät ole normaaleja. Se on väärin itseäni kohtaan ja pidemmällä tähtäimellä väärin myös läheisiäni kohtaan. 

Sairaus on minun normaali, vaikkei sen niin tarvitsi todellakaan olla. Jos ja kun on olemassa asioita, joilla voi sairauden oireet saada pois, niin miksi en kokeile? Siitähän voi vaikka seurata jotain hyvää? Niin, tuo hyvän salliminen itselle on kovin vaikeaa, vaikka kokoajan tahtoo hyvinvointia, silti sen salliminen omalle kohdalle on äärimmäisen vaikeaa tai peräti mahdotonta. Kun joutuu myöntämään sen, että avun saamiseen joutuu turvautumaan toiseen ihmiseen. Ja kun siihen en ole koskaan oppinut, aina olen auttanut itse itseäni, turvautunut kaikessa omaan apuuni ja se on usein riittänyt, siihen olen tyytynyt.