Niin, tuossahan tuo olikin otsikossa. Laittaessani asuntohakemusta kuntaan, vastaan tuli tuo kummallinen jäänne historiasta, siviilisääty. Koin itse loukkaavaksi tuon määrittelyn.

Tänä päivänä siviilisäädyllä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Ihminen on ihminen, oli naimisissa, eronnut, sinkku, lapseton jne. Tosin, eronnut ei yksinään kerro sitä, onko ihmisellä lapsia, uudessa parisuhteessa jne. Naimaton ei myöskään kerro muuta kuin sen, ettei ole ollut naimisissa. Itselleni siviilisääty ei ole koskaan merkinnyt mitään muuta kuin rasti ruutuun oikeaan kohtaan. Nyt koin arpovani siviilisäätyä ja vaihtoehtojen joukosta tuo eronnut oli sitten omani.

Eron ei pitäisi tänään olla mikään häpeä. Kuitenkin koin itse ja koen joskus vieläkin häpeää siitä, että avioliittoni karisi eroon. Perhe hajosi kahtia.

Sitten mieleeni tuli myös ajatus, kun pohdin keitä tai millaisia ihmisiä esimerkiksi naapureina on? Pääsäänntöisesti tähän muuttaa juurikin kaltaiseni eronneet naiset lapsineen. Tai sitten juuri yhteenmuuttaneet nuoretparit, joiden kommervenkkejä ja elämää on hauska seurata sivusta käsin. Toiset eroavat, toiset alkavat kasvattamaan perhettä joko koiralla tahi sitten ihmisvauvalla ja muuttavat sitten piakkoin toisaalle tilavampiin oloihin.

Olen itse se eronnut nainen. En ole koskaan viitsinyt asiaa sen kummemmin ajatella, olihan ero itsessään jo niin suuri häpeä minulle itselleni. Lapsille oli helpotus, kun he jossakin vaiheessa kuulivat esimerkiksi omilta luokkatovereiltaan erokokemuksia, he eivät olleetkaan ainoita, joiden vanhemmat olivat päätyneet eroon. Myös lapseni häpesivät eroa, eivät kehdanneet kelleen asioista kertoa. Nykyisellaan jo, kun heillä on tiedossaan muissakin perheissä tapahtuneista eroista he kehtaavat selittää kavereilleen omia asumiskuvioitaan ja kaverit osaavatkin kysyä, missä lapsemme kulloinkin ovat ja siinä ei ole mitään ihmeellistä enää.

Itse en ole vielä päässyt omasta häpeästäni yli täydelleen. Vältän aina mainitsematta olevani eronnut, ellei joku kysy asiaa suoraan. Minusta sillä ei ole merkitystä, ei ainakaan itselleni. Toisille eronnut jo sanana aiheuttaa ikäviä tuntemuksia, toiset ovat itsekin kokeneet eron ja toiset eivät tiedä lainkaan, kuinka eronneeseen naiseen pitäisi suhtautua, yleensä minutkin sitten koetaan jonkinlaisena uhkana.

Eronneista naisista on ilmeisesti olemassa paljon negatiivisia mielikuvia. Olen itsekin törmännyt ilmiöön. Kohtelu on asiallista siihen asti, kunnes jossakin tulee esiin se tosiseikka, että olenkin eronnut nainen. Sen jälkeen alkaa yleensä kylmä kyyti. Se ei ikinä tunnu kivalta, ei reilulta. Koska yleensäkin en koe olevani tilivelvollinen kelleen erooni johtaneista syistä tai muistakaan täysin asiaan kuulumattomista henkilökohtaisista asioista. Kuullessaan olevani eronnut, yleensä toinen osapuoli odottaa selitystä ja kamalaa stooria ja itse en vaivaudu avaamaan omaa historiaani sen enempää. Miksi ero olisi julkista, kun ei muutkaan henkilökohtaisuudet ole julkisessa keskustelussa, ei ainakaan tuikituntemattomien tai puolituttujen keskuudessa.

Eronneista naisista kulkee todennäköisesti ja jokatapauksessa mitä ihmeellisempiä huhuja ja juoruja, koska ihmiset ovat usein niin kovia luulottelemaan ja arvailemaan. Väitän, että erityisesti naispuoleiset rakastavat ruotia tyyppien mahdollisia syitä hyvän kahvin äärellä ja päivittelevät ja ihmettelevät. Tietämättä totuutta, vaivautumatta ottaa asiaa puheeksi itse päähenkilön kanssa.

Itselleni kävi eron myötä niin ikävästi, että sain kokea sen ylenkatseen ja vieroituksen "yhteisöstä", minut jätettiin yksin asioideni kanssa mutta sitten osaltaan ystävikseni luulemani ihmiset osoittivat todellisen luontonsa ja sitä en itse kestänyt. Menetin siis eron myötä alkeellisen sosiaalisen verkostoni myös. Ei siis riittänyt, että perhe hajosi kahtia, vaan minä jouduin kestämään ja kokemaan myös arvostelut, moitteet, puheet seläntakana ilman, että kukaan olisi tarjoutunut lainaamaan olkapäätä.

Ymmärrän, muistelen itsekin omia tunteitani ja reaktioitani kuultuani jonkin perheen hajoamisesta. Omin silmin vierestä nahneenä muutamia eronneita naisia, koin itsekin kovin ristiriitaisia ajatuksia ja koin sen häpeänä, että perhe hajoaa. Kuulin itsekin huhuja ja toisten näkemyksiä erojen syistä, tarinoita, mitä oli eron jälkeen seurannut jne. ja kyllähän ne erityisesti eronneet naiset saivat omat niskavillat pystyyn ja toivoin aina itse, ettei minun tarvitsi erota koskaan. Toisin kävi.

Minusta myös tuli eronnut nainen. Uhka muille naisille, tahtomattani. Ja väitän, että edes tänäpäivänä kukaan ei tiedä sitä totuutta, joka on eromme taustalla, syynä ja seurauksena. Vain tähän blogiin olen tuntojani pyrkinyt purkamaan, alkeellisesti ja murusen sieltä, murusen täältä. Kokonaiskuvaa on hyvin vaikea hahmottaa yhdellä kertaa. Vaati itseltänikin satoja tunteja kirjoitusta, puhumista, muistojen esiintulemista ja vieläkin on paljon sellaista, mikä vain yhtenä päivänä muistuu mieleen unohduksen takaa. Yleensä törmään jossakin otsikossa, tekstissä samantyypisiin asioihin ja herään siihen, että noin meilläkin tapahtui jne.

Vältin itse eroamista, pelkäsin sitä. Pelkäsin vielä tuolloin yksinolemista, ahdistuin suorastaan joutuessani olemaan yksin. Yritin kaikkeni ennen eropäätöksen tekemistä, ja lopulta oli seinä vastassa. Yksinoleminen oli minulle mukavuusalueelta pois harhautumista, tänään ei enää ole. Yksinäisyydestä on tullut minulle uusi normaali, uusi mukavuusalueeni ja poistuessani mukavuusalueelta, joudun menemään ihmisten seuraan. Tasapainoa ei ole vielä löytynyt sosiaalisuuteni kanssa. Tosiaan ennen luulin olevani kovin sosiaalinen ihminen. Mutta, nykyisin tiedän, että olen mieluummin erakko ja sosiaalistun sitten hyvin harvoin.

Erakkomaisuuteni saattaa myös aiheuttaa tutuissa ylimääräisiä puheita, eihän ole minun tapaistani ollenkaan, tai siis ollut. Eron myötä kasvuni ihmisenä saattoi päästä alkuun. Aiemmin se epämääräinen yksinolemisen ahdistus oli juurikin tuota itseni kohtaamisen pelkoa. Selvisin siitä kuitenkin järjissäni, vaikka muutamia kertoja minusta tuntui, että tulen hulluksi ihan sillä sekunnilla, en tiennyt miten päin olla, mitä tehdä jne.

Tänään olen tosiaan täysin yksin, ellei miesystävääni lasketa lukuun. Joskus kauhistelen tätä hintaa, minkä olen eron myötä itse joutunut maksamaan jokaisella elämän osa-alueella. Joskus mietin, oliko ero tosiaankin kaiken tämän arvoista, että menetin ihan kaiken. Kääntöpuolena sitten olen saanut toisenlaisen elämän, minun näköisen elämän. Oman elämän. En ole suostunut tähän päivään mennessä ottamaan eronneen naisen leimaa otsikkooni, vaikka ajoittain sen häpeä kalvaa sisintäni, sitten yritän muistuttaa itseäni siitä tosiasiasta, etten ole yksin tuon kanssa. Moni muukin nainen on eronnut, ja silti kyennyt muodostamaan itselleen uudenlaisen elämän.

Minulla on aivan sama mahdollisuus, elää omaa elämääni, omannäköistä ja omantuntuista. Se ei ole keneltäkään pois, ei edes niiltä arvostelijoilta ja juoruilijoilta.