Olen miettinyt ihan hetken itsekkyyttä. Millaista se olisi olla itsekäs, niin että tekisikin kaiken vain itseään ajatellen?

En oikeastaan osaa edes kuvitella sellaista. Mikähän olisi itsekkäintä, mitä olen tehnyt? Ostanut vaatetta, harrastusjuttuja itselleni? Mutta sehän ei ole itsekästä, senhän pitäisi olla itsestään selvyys, että vaatettaa itsensä tai harrastaa jotakin.

Onko sekään kovin itsekästä, että olen opiskellut? Ei, sekin on normaalia itsensä ja omien mahdollisuusien kehittämistä. Ero? Ei, siinäkin ajattelin ensisijaisesti kasvavia lapsia, heidän oikeuttaan kasvaa riidattomassa ympäristössä ja kun minä olin exän mielestä syypää ihan kaikkeen, niin ero oli väistämätön ratkaisu, Itsekästä olisi ollut eroamatta?

Onko itsekästä ollut opetella asettamaan rajoja suhteessa ihmisiin, joiden motiivi on ollut räikeä hyväksikäyttö? Mielestäni ei, vaikka se näyttääkin monelle kovin itsekkäältä ja varmasti tuntuukin siltä?

Itsekästä ei ole myöskään pitää itsestään huolta, se on ihan normaalia. Sitäkin opettelen, vieläkin.

Millaista sitten on olla itsekäs? Onko se sitä, että motiivina kaikelle tekemiselle on oma henkilökohtainen hyöty?

Siis niin, että kaikessa tekemisessä taustalla on jokin hyötynäkökulma, niin että saavutetaan jotakin, hinnalla millä hyvänsä ja lopputulos on vain omaa itseä miellyttävä saatava, tavoitteen täyttyminen?

Olen miettinyt, miksi teen asiat aina niin, että ensisijaisesti ajattelen muita? Ja olen elämässäni myös sen huomannut, ettei tuo ole vastavuoroista. Voin väittää, että harvemmin olen itse kokenut tilannetta, jossa joku toinen olisi ajatellut minua. Kyllä jokainen on ensisijaisesti ajatellut itseään, muista välittämättä. Maailma on kovin itsekäs.

Oli mikä tahansa yhteisö, siellä pärjäävät röyhkeät, toisista välinpitämättömät suureen ääneen huutajat. Nämä ihmiset ovat myös niitä kiusaajia, joko tahallaan ja tietoisina toiminnastaan tai sitten tahattomasti, tietämättä että oma toiminta loukkaa toisia.

Onko ollut itsekästä lisääntyä? Ei sekään, koska se on parisuhteen luonnollinen osa, seuraus ja ihan biologinen tarve.

Miten oikein ollaan itsekkäitä sitten? Onko itsekkyyttä kieltäytyä vaikkapa oman avun antamisesta toiselle, jos siitä ei seuraa muuta kuin mielipahaa itselle? Onko itsensä suojelu sellaiselta itsekästä? Mielestäni ei, se on ihan normaalia itsensä suojelua ja kieltäytymistä hyväksikäyttämiseltä.

Onko itsekästä kieltäytyä rahan jakamiselta toiselle ihmiselle, jos itsellään ei ole mistä antaa? Ei, sekin on normaalia oman perheen hyvinvoinnin turvaamista. Ensin pitää huolehtia omistaan ja jos ja kun jotain jää, sitten huolehtia muista. Tosin sitä silmällä pitäen, ettei joudu lypsylehmän asemaan.

Kuten tässä taannoin, valheiden avulla minulta yritettiin kerätä säälipisteitä ja ilmaista rahaa tai tavaraa. Mutta ei se niin mene, että ihminen voi tuhlata rahansa huvituksiin ja sitten itkeä ja valehdella, ettei ole varaa perusasioihin. Ei, oppirahat on jokaisen maksettava, mitä se ihmistä auttaa, jos voi aina elää kuin viimeistä päivää huvitusten perässä ja luottaa siihen, että sukulaiset sitten "auttavat" aina vaan uudelleen.

Joskus olen itsekkyyttä miettiessä kahden vaiheilla. Onko olemassa ns. tervettä itsekkyyttä vai ei? Vai onko se ns. terve itsekkyys sitä normaalia elämää? Itsekkyyden puuttuminenhan on tavallaan marttyyriutta, joka ei ole kovin tavoiteltavaa.

Myönnän itse toimineeni lähes koko ikäni marttyyrin lailla. Olinhan opetettu siihen, kukaan ei koskaan opettanut sitä, miten eletään ja toimitaan normaalisti, muistaen se oma hyvinvointi. Oma hyvinvointi ja sen tavoittelu ovat tulleet elämääni mukaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Elin toisille ja toisten kautta. Kärsin itse kovin pahasta olosta, epämääräisestä olosta, jolle ei ollut mitään nimeä ja kun aikoinaan tunnistin sen, aloin vähän kerrallaan oppimaan uusia asioita esimerkiksi omien rajojen asettamisesta, opin vaatimaan, että minäkin saan voida hyvin, se ei ole keneltäkään pois. Vieläkin joskus lipsahdan marttyyriyden puolelle, mutta nopeasti oma paha olo muistuttaa, ettei se ole hyvä asia itselleni ollenkaan.

Viimeaikoina olen päässyt ajatuksissani jo niin pitkälle, etten koe valtavaa ja musertavaa syyllisyyttä omasta hyvinvoinnista ja sen tavoittelusta. Ymmärrän, ettei siinä ole mitään väärää tai pahaa, jos haluaa oikeasti voida hyvin. Itsestään pitää pitää huolta ja se ei ole itsekästä. Toki ensin pitää käydä valtavaa työtä sen suhteen, että tunnistaa ne oman elämän hyvinvoinnin tekijät ja oppii ne oikeat asiat, jotka lisäävät onnea ja hyvinvointia.

Itselleni hyvinvoinnin aakkoset ovat pikkujuttuja arjessa. Hyvä ravinto, puhtaus, iloinen mieli ja tyytyväiset lapset. Lisää ja enemmänkin voisi olla, mutta nuo nyt tulivat ihan ensimmäisenä mieleeni. Tavoiteltavaa itselleni olisi vielä ne sosiaaliset suhteet, joita on vaikea tähän ikään uudelleen rakentaa, joten olen hyväksynyt sen tosiasian, etten välttämättä enää sosiaalistu ja saan olla lähes yksin koko loppuelämäni. Minusta on tullut kovin erakko.

IMG_7989.jpg