Mitä hyvää yhteiskunnan kasvattina olo minulle toi? Äkkiseltään ajateltun ainakin oman vastuun kantamisen, omasta elämästä huolen pitämisen ja sen normaalin tavoitteen suoriutua elämästä yhteiskunnan normien mukaisesti. Katkoi myös mukavasti tuon sukupolvien alkoholismikierteen.

Vaikka kokemukseni ovat olleet rankkoja, ne ovat opettaneet silti paljon enemmän kuin pelkkä ymmärtäminen ja päänsilittely olisi koskaan voinut opettaa.

Juuri nyt tuntuu ihan huippuhienolta oikeasti ymmärtää se tosiseikka, että olen todellakin koko aikuisikäni kantanut oman vastuuni itsestäni ja myöhemmin perheestäni asiaankuuluvalla tavalla. En ole koskaan edes miettinyt sellaista mahdollisuutta, että joku toinen olisi puolestani voinut kantaa minulle kuuluvaa vastuuta elämästäni.

Vertailukohtaa olen tosiaan ottanut äidistäni ja hänen omasta elämästään. Mietin välillä turhaankin sitä, mitä olisi ollut, jos minua ei oltaisi sijoitettu kodin ulkopuolelle. Mietin, millainen vastuuton ihminen minusta olisi voinut kasvaa?

Todennäköisesti olisin alkanut samoin kuin äitini halveksua normaalina pidettyä ihmisen elämäntapaa elää raittiina tehden työtä, elättäen itse itsensä. Inhoaisinko yhteiskuntaa ja pitäisin sitä epäreiluna juuri minua kohtaan?

Vaikea miettiä miten asiat olisivat, jos, kun en yleensäkään harrasta jossittelua. Mutta uskoisin niin, että en olisi koskaan oppinut kantamaan aikuisen ihmisen normaalia vastuuta omasta elämästä.

Olisinko koskaan lähtenyt kulkemaan tietoisesti kohti omaa hyvinvointia? En varmaankaan olisi näin pitkälle päässyt, ottamaan vastuuta ihan kaikesta, mitä ihmisen elämään kuuluu. En varmaankaan miettisi asioista näin, kuten nyt mietin, en pohtisi elämää, ja sen kummallisia kiemuroita. Tallaisin maata, pää täynnä kaikenlaista sontaa, miettimättä onko ne omia juttujani vaiko kenties jostain ulkopuolelta tulleita vaikutelmia, valmiiksi pureksittuja aatoksia.

Tiedän, että elämäni olisi todennäköisesti kulkenut sitä samaa rataa vuodesta toiseen, istuen tyytyväisenä tai vähemmän tyytyväisenä tv:n ja muun viihteen parissa, olisin siinä uskossa, että alkoholi kuuluu osaksi normaalia elämää ja ihmisen ei tarvitsi kantaa mitään vastuuta itsestään? Kaikkiin ja kaikkeen olisi jokin ulkopuolinen syynsä ja aina olisi jokin taho kantamassa vastuuta, ilman että ihmisen tarvitsi itse sitä kantaa. En todennäköisesti ymmärtäisi edes koko vastuun käsitettä?

Kuitenkin, olen kovin iloinen ymmärtäessäni, että vastuu elämästä on ihan omassa taskussa, kuten sen pitääkin olla. Samaa olen onnistunut opettamaan myös lapsilleni. Omasta onnettomuudesta on ihan turha syyttää muita, vaan pitää katsoa peiliin, josko se vika löytyisikin sieltä, korvien välistä. Mutta myöskin sitten niiden onnellisuuksien sattuessa kohdalle, voi olla niin, että ihan ansaitusti, ilman tarvetta kokea häpeää ja syyllisyyttä.

Onnen ja onnellisuuden kanssa minulla on vielä rutkasti töitä, sen hyväksymisessä ja ymmärtämisessä, ettei niissä ole mitään pahaa, niiden ei tarvitse aiheuttaa häpeän ja syyllisyyden tunteita, vaan hyvistä asioista elämässä saa ja pitää voida nauttia täysin rinnoin. Ne asiat eivät ole keneltäkään toiselta pois ja hyvien, positiivistenkin asioiden eteen joutuu näkemään vaivaa, ihan kuten niiden huonojenkin asioiden eteen. Kaikilla jutuilla, vallinnoilla elämässä on seurauksensa, joiden kanssa elettävä.

Ja ihminen itse on vastuussa valinnoistaan. Ihminen itse kantaa valintojensa seuraukset. Aina valintojen lopputulos ei ole itseä miellyttävä, mutta elämänhän ei tarvitse olla kivaa, ei koko ajan. Elämään kuuluu niin paljon, niin ne ylä,-kuin alamäetkin ja joskus ikuisuudelta tuntuvaa tasapaksua tallaamista.

Olisinko koskaan oppinut näin sisukasta asennetta, kuin mikä minulla nyt on? Että tarvittaessa sitten mennään vaikka läpi sen harmaan kiven? Kunhan eteenpäin mennään. Olisinko oppinut luopumaan, luovuttamaan asioista, ihmisistä ilman kokemuksia? Päästämään irti, vaikkakin kovin hitaasti ja vaikealla tavalla?

Olisinko koskaan pysähtynyt, olinko hypännyt tai edes koskaan päässyt oravanpyörään? Tuskin minulle olisi tullut tarvetta näyttää kelleen, että pärjään omineni. Tuskin minulle olisi tullut tarvetta pysähtyä itseni eteen. En miettisi näin, kuten nyt.

Näkisin, mutten näkisi kuitenkaan. Kuulisin, mutten kuitenkaan kuulisi. Tuntisin ja kärsisin niistä tunteista, en ymmärtäisi vaan voisin edelleenkin pahoin. Kokisin todennäköisesti kurjuutta ymmärtämättä miksi. En osaisi ajatella omilla aivoillani, eläisin tunteiden maailmassa, ihmetellen mistä milloinkin tuulee, kieppuisin mukana kuin syksyinen lehti.