Ei ottamaton lääke auta, ei. Lääke unohtuu helposti, varsinkin kun kivun tuntemus vähenee. Mutta, nuo särkylääkkeet eivät vie. pois syytä, vain sen kivun ja palaa heti kun unohdan pillerin napsia suuhun. Mietin, miksi en aiemmin ole ymmärtänyt, että nivelkipuihin voi syödä särkylääkettä? Miksi olen kipujen kanssa nukkunut öitä huonosti, tuskaillut päivisin? Kun kivuttomana on elämä hieman miellyttävämpää.

Särkee, jomottaa, juilii, pakottaa. Vuoronperään ja yhtäaikaa milloin mitäkin niveltä. Niskakipu on pahinta lonkan ja selkäsäryn jälkeen ja heti perään sormien ärsyttävä tykytys jalkaterästä puhumattakaan. Juuri nyt jokainen nivel kehosta ilmoittelee olemassa-oloaan kovin ikävällä tavalla. Revi siitä sitten positiivista asennetta kehiin, joo.

Huomasin tuossa taannoin sormieni vääntyneen tai oikeammin nivelien paksuuntumisen, kovat patit joissakin nivelissä on todella arat, kipeät ja käydessäni saunassa, turvotus senkuin lisääntyy, joten senkin voi jälleen unohtaa toviksi.

Selkäranka tuntuu lysähtäneen kasaan, ihan kirjaimellisesti ja huomaan sen autolla ajaessani, jossa ajo-asento on pysynyt jokseenkin vakaana ja muuttumattomana viime kuukausiin asti.

Yllätys on ollut suuri näin yhenäkin alkaneiden melkoisen rajujen oireiden muodossa. Työkykyinen en olisi juurikaan, en tällä kropalla, en juuri nyt. Mietin jo, miten taas jaksan rampata lääkärissä? Nyt jo on mennyt ylimääräistä rahaa, minulla ei ole varaa sairastaa, vaan minkäpä teen?

Tuleva muuttokin hämärtyy tuonne jonnekin hamaan tulevaisuuteen, en vaan jaksa miettiä, koska juurikin nyt elämäni on hetkestä hetkeen elämistä. En jaksa miettiä, en haaveilla mistään mukavista asioista, kun kipu jäytää taustalla jatkuvasti. Lepään, liikun kivun sallimissa rajoissa, jo ihan arkiset askareet saavat voimani hupenemaan ja olo on kuin olisin tehnyt kymmentuntisen työpäivän raskasta työtä, vaikka vaan olisin imuroinut.

Juuri nyt ne asiat, joita pidin merkityksellisenä kuukausi takaperin, niillä ei olekaan enää merkitystä. Kun hetki toisensa jälkeen menee kokiessa kipua, flunssan edelleen pahentaessa oloa.

Kaikkeen tosin tottuu, kun aikansa elää erilaisten juttujen kanssa. Niin se on elämässä yleensä jokaisen asian kanssa. Yhä uudelleen, viikottain painin itseni kanssa ja joudun kerta toisensa jälkeen hyväksymään itseni ja elämäni, sen tosiseikan, etten ole syntynyt onnellisten tähtien alla, en ole syntynyt kultalusikka suussa. Ei auta asiaa, vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni, että joskus on minunkin vuoroni. Ei ole.

Aina elämä lyö haasteillaan, aina joudun ikäänkuin aloittamaan alusta. Olenko sitten niin kovin kovapäinen luupää, ettei oppi elämästä mene perille? Ajan mittaan sopeudun kaikkiin erinäisiin asioihin, niistä tulee osa minun elämääni. Onko siinä jokin mikä menee sitten väärin? Vastaanhangoittelu kun ei auta mitään, yleensä vain pahentaa asioita, joten parempi vain hyväksyä asiat sellaisinaan kuin ne elämään tulevat.

Täytyy myöntää, että olen hukannut taitoni unelmiin. En kykene muodostamaan mitään järkevää tavoitetta tulevaan. Olen jämähtänyt paikoilleni, tähän hetkeen ainakin mitä puhtaasti omaan elämään liittyy. En kai koskaan lapsuuden torpattujen ja vähäteltyjen unelmien jälkeen ole kyennyt unelmointiin. Kun pienen lapsen suuriin haaveisiin suhtauduttiin vähätellen, sanoen, ettei koskaan voi toteutua, en koskaan kykene sellaisiin, jne. Ja naurettiin päälle ja käskettiin olla tyytyväinen perusasioista.

Muistelen, miten haaveilin saarista, palmuista ja auringonlaskuista jossakin kaukana. Valkoisesta hiekkarannasta ja sinisestä vedestä lempeän tuulen humisevan puissa. Nyt vain katselen toisten ottamia kuvia, ne eivät enää herätä minussa mitään tunnetta, ei ole pakkoa päästä näkemään, kokemaan. Koska tiedän, ettei ole kohdallani mahdollista.

Lapsena unelmoin pääseväni aurinkorannoille etelän lämpöön, kuuntelin ihmeissäni ikätovereiden juttuja heidän lomamatkoistaan ja olin vähintään kateellinen, tietäessäni, etten itse pääsisi koskaan kokemaan samaa. Jokainen lukuvuosi, jopa kaksi kertaa vuodessa toiset pääsivät lomailemaan, niinkin, että saivat koulusta toisat viikkoa vapaata. Vastailin itse toisten esittämiin kysymyksiin, koska minä menen lomalle jonnekin, eikö minulla ole lomaa koskaan? Missä kaikissa paikoissa olin käynyt ja syitä miksi en ollut koskaan käynyt missään? Se oli jotenkin julmaa ja tänään keskustelut esimerkiksi kahvipöydissä loppuvat hyvin nopeasti lomamatkoista, kun ilmaisen, etten ole koskaan käynyt missään, en voi tietää mistään mitään, lennoista, en hotelleista, en käytännöistä jne. Ja kun tulee puhetta, miksi en ole käynyt, sanon aina, ettei ole ollut varaa ja lapsena en päässyt myöskään.

Unelmoin lapsuudessa myös karibianmeren risteilyistä. Olin käynyt laivalla, omilla säästöilläni ja rakastuin mereen. Myöhemmin sitten risteillessä lasten kanssa opin pelkäämään, että jotain pahaa voisi sattua ja en ole sen koommin enää edes halunnut laivalle. Lapsena ei sellaista osannut vielä ajatella.

Omat pelkoni nykyisellään estävät minua tekemästä joitakin asioita, niitä joita muutkin tekevät. Kuten matkailu. Pelkään jo pelkkää ajatusta lentämisestä, myös risteilyt on torpattu kohdaltani, koska en voi nauttia olemisesta, kun pelkään koko ajan jotakin sattuvaksi. Sama juttu oikeastaan jokaisessa paikassa, missä on vähänkin enemmän toimintaa ja tapahtumia, pelkään, että jotakin sattuu ja uutisoinnit todentavat tämäntästäkin, että suurissa väkijoukoissa on myös tapahtuu ikäviä asioita.

Tahtoisin tosiaan matkailla, mutta on syitä miksi en matkaile. Rahattomuus ja pelot ovat ne ensisijaiset ja oikeastaan ainoatkin syyt. Siksi en myöskään unelmoi matkan teosta. En pidä siitä stressistä, joka aiheutuu, kun omaa totuttua elämää, arkea jotenkin häiritään vaikkapa matkalla. En pidä suunnittelusta, en aikatauluista, en siitä, että pitää muistaa varautua kaikennäköisiin asioihin etukäteen. En pidä siitä, että pitää omaa elämää tehdä vaikeaksi matkailun muodossa.

Tiedostan varsin hyvin, että köyhyys estää jo pelkkien unelmien muodostumisen, koska kaikkeen tarvitaan rahaa. Ja kun ei ole rahaa, ei tarvitse mitään tehdä, eikä näin ollen edes unelmoida. Kun tosiasia on, että sitä rahaa ei todellakaan ole.

Pitkään jaksoin pitää toivoa yllä siitä, että pääsisin kampaajalle. Nyttemmin olen luopunut tuostakin toiveesta mahdottomana unelmana. Ikinä, ei koskaan ole sellaista rahaa ylimääräisenä, että voisin sen käyttää itseeni ja vieläpä hyvällä omalla tunnolla. Olenkin opetellut itse saksimaan omaa lettiäni, niin että pahimmat haaraiset saan pois.

Olen viime vuosien aikana joutunut torppaamaan itseltäni paljon pienen pieniä ja arkisiakin haaveita. Kun koko elämä pyörii siinä, että mistä repii ne rahat laskujen maksuun ja miten voi syödä halvasti. Ja mistä vielä voi säästää. Mistä voi luopua jne. Mitä ei ole välttämätöntä ostaa nyt eikä lähiaikoina, kun arpoo kahden asian väliltä, kun ei ole molempiin varaa. Kun tekee valintoja ja lapsetkin joutuvat tahtomattaan tekemään samaa. Kun ei vaan kaikkeen ole varaa.

Lapset kokeilevat tai sitten unohtavat, ettei ole rahaa. He pyytävät ja pyytävät jotakin tiettyä eivätkä millään ymmärrä, ettei ole varaa. Sitten kiukkuavat ja syyllistävät minut. Totta on, että jos en olisi eronnut, tiettyihin asioihin olisi ollut varaa. Painin hirveän syyllisyyden kanssa jokaikinen päivä, olisi sen ja sen tarve, muttei ole varaa. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä, muttei ole koskaan varaa.

Pääosin olen kotosalla, koska ei ole varaa liikkua. Pyöräillen en jaksa kulkea, se vie loputkin voimat kehosta, ja toisekseen minulla ei ole mitään paikkaa mihin edes menisin. Ei ystäviä, ei tuttuja. Suku asuu toisella puolen suomea ja äidilleni en halua mennä pahoittamaan omaa mieltäni kovin usein. Sisaruksista ei kuulu mitään, viesti on mennyt perille, etten ole sovelias heillekään. 

Yhtenä päivänä pääsimme käymään lasten kanssa uimassa, ihan hallissa. Miesystävä antoi rahan, koska itselläni ei ole. Mukavaa ja rentouttavaa yhdessäoloa lasten kanssa, muuallakin kuin aina kotona. Tosin on niin kallista lystiä, että ei ole joka kuukausi siihenkään varaa. Kerran vuoteen kun oikein ahkerasti säästää. Joskus kävimme lasten kanssa uimassa kerran viikossa.

Köyhyys ei ole mukavaa, varsinkaan kun siihen ei voi itse hirmuisesti vaikuttaa. En itse ainakaan tämän enempää. Parhaani olen tehnyt ja se vain ei riitä. Mutta, eihän elämän tarvitse ollakaan kivaa, ei mukavaa.

Minun elämäni ei ole ollut kivaa, ei mukavaa. Oma elämäni on ollut pettymystä, tuskaa, surua, kipua, rakkaudettomuutta, yksinäisyyttä. Toki olisin toivonut toisin, mutta vaikka kuinka olen yrittänyt vaikuttaa ja tehdä kaiken sen, minkä voin, se ei riitä, ei ole riittänyt.