Tässä väännän itkua, katson keittiötä, siivosin sen aamulla ja nyt on jälleen samannäköisessä kuosissa kuin kukaan ei olisi koskaan siivonnut. "Miksi ne ei osaa edes astioita laittaa koneeseen?" .

Paha mieli, yksinäisyydestä ja kivusta. "Kun olisi joku ihminen, jonka kanssa keskustella?".

Palelee, mutta niihän aina yksinäistä palelee, viltti korviin ja valittavana on kerrankin joko oma sänky tai sohva. Kaikki lähtivät omille teilleen, jättäen jälkeensä ihan kamalan siivon, miksi? En jaksanut vaatia, muistuttaa sen miljoonatta kertaa itsestään selvää asiaa, ja niinpä yksinkertainen asia jää kaikilta hoitamatta.

Juuri nyt en jaksa, en sitten yhtään. Minusta tuntuu kuin romahtaisin juuri tähän paikkaan, tässä näin. Olen oikeasti todella väsynyt, henkisesti väsynyt. Kaipaan ihmistä, olemaan läsnä.

Aikaisemmin olen paennut yksinäisyyttäni tekemiseen. Nyt en voi, koska käteni ovat liian kipeät tekemään mitään, samoin jalkaterät, en kävele en. Koneella kirjoittaminen on hankalaa, mutta sentään istun, olen hereillä. Nukkuakaan en viitsisi, koska illalla on vaikeaa taasen nukahtaa jo muutenkin.

Moni asia harmittaa niin kovin, lapsen tai lasten kiukuttelut omasta näkökulmastani katsottuna täysin mitättömistä asioista. Mietin, kuinka jaksan yksin vastata lasten tarpeisiin, jatkuvasti. Kuinka jaksan yksin huolehtia kaikista lapsiin liittyvästä, taakkaa en voi jakaa edes lasten isän kanssa, koska jos yritänkin kääntyä hänen puoleensa, hän kääntää asiat niin, etten kykene olemaan äiti lapsilleni vaan olen huono ja kykenemätön, jos en hoida osaani äitinä täydellisesti. Häneltä on turha ymmärrystä pyytää. Jos en minä jaksa, ei kukaan muukaan ole jaksamassa puolestani, joten aina sillointällöin kuljen oman kekeneväisyyden äärirajoilla, erityisesti silloin, kun kaikki asiat kasaantuvat ja sitähän tapahtuu aina väliin.

Tulee sairasteluja, kiusaamistapauksia, lasten stressiä kouluistaan, lääkäri ja hammashoitoa sekä osalla vielä omat erityisyytensä liittyen murrosikään, sitten päälle omat jutut. Kaikki on kuitenkin sitä ihan normaalia elämää, pieniä haasteita ja niitä sitten yksinäni setvin, järjestelen, huolehdin. Yritän pitää pääni "kylmänä", tehdä sen mitä pitää ja minkä oikeaksi koen.

Mutta, kun kaikki asiat tulevat yhdellä rysäyksellä, kun lapsia on enemmän kuin yksi, kun lasten kasvaessa asiat saavat suuremman mittakaavan, kun ei puhuta enää pikkulasten jutuista. Kun itse tahtoo lasten parasta, mutta lapsi on lapsi ja ei ymmärrä itse omaa parastaan, erityisesti teini-iässä.

Mutta, tiedostan, ettei mikään käsillä oleva asia ole onneksi kuolemanvakava, jokaiseen asiaan löytyy omat ratkaisunsa, elämä etenee omalla painollaan jokatapauksessa, valmista ei tule nyt, eikä vielä viikonkaan päästä.

Teinin kiukuttelu on raskasta kestää, koska hän on oppinut puhumaan ja toimimaan isänsä tavoin, on oppinut käyttämään samoja keinoja kuin isänsä "hallitakseen" ympäristöään ja tähän vääränlaiseen tapaan yrittää hallita ympäröiviä ihmisiä ja yrityksiä vaikuttaa muihin ihmisiin saadakseen haluamansa. Samainen lapsi on kovin taitava pelaamaan ja sekoittamaan pakkaa perheessä ja kaikki keinot on käytössä, jotta saisi sen mitä haluaa. On raskasta pitää hänelle rajoja, joita hän hyväksy, ei ymmärrä sääntöjen koskevan myös häntä, niin perheessä kuin ylipäänsä elämässä. Teini tekee typeryyksiä, saa siitä seurauksen ja mitä tekee teini? Hän ei ymmärrä, että hän on itse toiminut väärin, teini ei ymmärrä seurauksen olevan hänen omaa syytään vaan teini kieltäytyy jo sovituista asioista vedoten siihen, että hän toimii sitten sovitusti kunnes saa menettämänsä "etuuden" takaisin ja syyttää minua kohtuuttomuudesta, vaikka teini itse on toistuvasti rikkonut sopimuksia ja on ollut todella tietoinen seurauksista.

Tämän teinin kohdalla jo näytti, että tuo kiukkuikä olisi menneen talven lumia, mutta nyt se näyttää uudelleen nostavan päätään. Tuntuu, etten toista samankaltaista episodia enää jaksa hänen kanssaan, viimeaikoina olen huomannut ajattelevani yhä useammin, että tehköön ja eläköön elämänsä kuten parhaakseen näkee, olen tehnyt voitavani ja jos ei ymmärrä, ei ymmärrä. Olkoon jääräpää ja kiukku ja lapsellinen, ja näkeepähän sitten edessään sen, minkä taakseen jättää, en jaksa tämän enempää, tai kovin pitkään. Ilmeisesti itsekkyys on periytynyt isältään, minä, minä ja minä ja minun etuudet. Saadaan jotain ja sitten rikotaan ihan jokaista sopimusta sen jälkeen, kuin kiitoksena mutta päinvastoin.

Saatuaan jotakin, ihan mitä vaan, tuo lapsi kiittää tekemällä väärin, kuten on koko lapsuutensa tehnyt. Aina joudun katumaan, että ylipäänsä jotakin sai, koska lopputulos se, että lapsi näköjään itse kokee saamisistaan huonoa omaatuntoa ja lakkaa välittämästä sovituista asioista. Itselle tulee aina myös katumus, ei olisi pitänyt antaa, koska lopputulos on sitten lapsen välinpitämättömyys sovituista asioista.

Lapsi ikäänkuin miellyttää aikuista siihen asti, kunnes hänen tavoite on saavutettu ja sen jälkeen hänelle on ihan sama miten käyttäytyä, koska hänellä on se mitä hän halusikin. Jotenkin kieroa.

No, hetken olikin ihan tyyntä, myrskyn edellä näköjään.

Väliin itsestäni tuntuu yksin pohtiessa omaa perhettä, ongelmia ja yksinäityyttä, että olisi helpompaa vetää ittensä hirteen. Ei tarvitsisi sietää, ei kestää jatkuvaa paskamyrskyä lasten taholta. Kun se kohde olen aina vaan minä, isälleen eivät uskalla näyttää tunteitaa, eivät keskustele, eikä mitään muutakaan. Minun on jatkuvasti oltava valmiina, varautuneena ottamaan lasten tunteenpurkaukset, huolet, jne vastaan ja itselläni ei  saa olla koskaan huono päivä, ei lasten nähden, koska lasten isä syyttää minua sitten siitäkin, kun tivaa lapsilta vieläkin minusta ja elämästäni.

Sellainen on todella raskasta. Koko ajan otat vastaan kaikenlaista, harvemmin mitään hyvää, vaikka sitäkin tulee, onneksi. Ja lapset sitten vielä ikäänkuin vaistoavat, että minulla miljoona ja sata asiaa yhtäaikaa mietinnässä, heille tulee kuin pakonomainen tarve tulla huomatuksi juuri silloin. silloin kun olen läsnä, olen saatavilla, mitä olen 99% ajasta heidän kanssaan, kellään ei ole sanottavaa tarvetta mutta sitten kun se 1% jolloin olenkin itse kipeänä, teen jotakin mikä pitää saattaa loppuun, keskityn johonkin omaan, niin silloin jokaisella lapsella on juuri silloin saatava se huomio itselleen. Koen, etten koskaan saa tehdä mitään ns. omaa lasten nähden.