Parin tunnin yöunien jälkeen sumuinen mieli vaihtui päikkäreiden kanssa aurinkoon, ihan kuten ulkonakin on alkanut paistaa. Uni on todella tärkeä osa elämää, vielä tärkeämpää on unen laatu ja syvyys. Voi nukkua, nukkumatta kuitenkaan eli uni on jotenkin vajaata ja pinnallista. Tai sitten ei nuku ollenkaan, koko yön voi olla hereillä ja odotella unen saapumista.

Itselleni unen laatuun toi parannusta ihme ja kumma ihan tavallinen särkylääke, omaa untani on häirinnyt pitkään erinäiset kivut ja kolotukset lihaksissa ja nivelissä, jopa luissa eikä päänsärkykään öisin ole mitenkään tavatonta. En ole koskaan ajatellut voivani lääkitä itseäni yötä vasten, olen opitusti ajatellut, että uni hoitaa asiansa, vaan kun se ei ole sitä tehnyt.

Itse olen niin turtunut jo erinäisiin vaivoihin ja ongelmiin, etten aina enää edes ymmärrä, että jokin on tavatonta tai ei kuulu normaaliin elämään. Sitä vain vähitellen tottuu ja ongelmista kropassa tulee se uusi normaali itselle. Niinhän sen ei tarvitsi olla, Mutta, valitettavasti olen niin aivopesty sille kohtelulle, jota sain osaksi lapsena. Että kaikki on normaalia, kipuja pitää sietää ja ei saa valittaa, pitää vaieta.

Niinpä minun on hankala kertoa edes lääkärissä, miten ja mihin koskee, kun itsestä tuntuu väärältä kertoa kokevansa kipuja ja kolotuksia. Kun on oppinut hammasta purren pärjäämään ja selviytymään jokapäiväisestä elämästä. Olen niin oppinut vähättelemään itseäni, suhtaudun tänäänkin samoin, kuin minuun on suhtauduttu lapsuudessa.

Olen oikeastaan koko ikäni kärsinyt siitä, ettei minua oteta tosissaan ei ihmisenä tuntevana ja kokevana, ajattelevana. Usein olen saanut kokea kuinka minuun suhtaudutaan kyseenalaistaen kaiken sanomani ja tekemäni. En edelleen ymmärrä miksi?

Johtuiko aikanaan kaikki nuoresta fyysisestä iästä, siitä ettei niin nuorelta näyttävä voinut tietää elämästä niin paljoa? Ei voinut olla kokemuksissa rikkaampi, kuin joku nelikymppinen? En tiedä, enkä varmaan koskaan saakaan selitystä kokemuksilleni.

Sen tiedän tänään, että naisena ja joskus aiemmin tyttönä onnistuin pelkällä olemassa-olollani aiheuttamaan erityisesti toisissa saman sukupuolen edustajissa jonkinlaista uhkaa, siis toiset kokivat minut ihmisenä uhkatekijäksi heidän elämissään ja siitä seurasi paljon erinäisiä juttuja, kuten porukasta eristämistä, matkimista, nälvimistä ja haukkumista ja arvostelua. Kiusaamista siis. Erityisesti tyttöjen taholta.

Se kaikki kohtelu sai minussa aikaan mittavan häpeän tunteen ja suuren kysymysmerkin, mitä pahaa olen toisille tehnyt, että saan sellaista kohtelua osakseni? En saanut oikeastaan minkäänlaista turvaa silloisilta aikuisilta, minun hataria yrityksiä kertoa kokemuksistani ei otettu tosissaan ja jäin tuonkin asian kanssa kovin yksin, kuten kaikkien muidenkin asioideni kanssa.

Ainoa, mikä minussa tuolloin heräsi, oli viha.  Viha aiheutti myöskin häpeää ja syyllisyyden tunnetta, jota en tuolloin tunnistanut muuksi kuin epämääräiseksi pahaksi oloksi. Viimein, alakoulun viimeisellä luokalla ymmärsin, ettei minua haluttu heidän joukkoonsa ja aloin eristäytyä muista ihmisistä. Pakenin omiin oloihini ja kärsin yksinäisyyden tuomasta häpeästä. En olisi halunnut olla yksin, mutta ei minua minua huolittu joukkoonkaan, silloin tällöin yritin päästä mukaan ja kun lopputulos oli se, että jouduin aina puolustautumaan ja selittelemään omia asioitani, se ei tuntunut mukavalta, koska eihän hekään olleet puolustuskannalla ja selitelleen minulle miksi sitä ja miksi tätä jne. Ja sitten kun jotin kerroin itsestäni, minut leimattiin valehtelijaksi, koska olihan oma elämäni täysin toisesta maailmasta, kuin heidän. Minulle oli ehtinyt tapahtua paljon kaikenlaista, sellaista jota normilapsi ei osaa edes kuvitella hyvissä olosuhteissa eläessään, turvassa ja vanhempien pitäessä hyvää huolta. Laiminlyöntiä ei kukaan lapsi osaa edes kuvitella.

Lapsuudessa ei todellakaan riitä se, että lapsi itse huolehtii itsestään, näennäisten aikuisten ympäröidessä. Jos ja kun nämä aikuiset eivät kykene asettumaan lapsen tunteiden tasolle, ymmärtämään saati, että paneutumaan yksittäisen lapsen ajatuksiin, huoliin pelkoihin. Kun kukaan aikuisista ei halunnut luoda luottamuksellista ja ymmärtävää suhdetta. Ei itselleni riittänyt pelkkä fyysinen koti, ja ateriat ja tiukat rajat,jotka olivat todella epäoikeudenmukaisia vielä näin aikuisenakin ajatellen. Se, että tietentahtoen tehtiin jo alunalkaen mahdottomaksi tavata ja luoda ja ylläpitää jo muodostuneita kaverisuhteita tai se, että harrastamiset kiellettiin kokonaan, ei kannustettu eikä tuettu normaaliin kodin ulkopuoliseen elämään sitten missään määrin. 

Vuosikymmenien aikana en ole kovin montaa kertaa törmännyt tai ylipäänsä nähnyt ketään minua silloin "hoitaneista" aikuisista. En tosin edes halua nähdä, niin vähän minulla on heistä suurimmasta osasta mitään hyvää sanottavaa. Eräänä paivänä vastaani käveli yksi heistä, reaktioni oli kovin voimakas, meinasin kirjaimellisesti oksentaa siinä parkkipaikalla tunnistaessani yhden heistä. Voin pahoin jo pelkän olemuksen vuoksi ja mietin, kuinka julma ja sadistinen joku ihminen voikaan olla, kuinka hän kykeni siinä ihmisten ilmoilla olemaan itsensä kanssa, ivallista hymyään levitellen. Jos joku tietäisi, ja moni lisäkseni tietää, muttei mitään ole koskaan otettu tosissaan, lapset nyt keksivät tarinoitaan omassa pahassa olossaan ja ainiin sehän on jokseenkin normaalia, että sijoitetuilla lapsilla on kaikenmaailman ongelmia kiintyä ihmisiin. Mietin, miksi ei sosiaalitoimiston virkailija kyennyt näkemään kulissien taakse? Miksi ei haastatellut meitä lapsia ja pyytänyt tarkemmin kertomaan kokemuksista ja laiminlyönneistä laitoksessa? Näennäisestihän kaikki oli hyvin, kun et vaivannut hoitajia, et näkynyt, et kuulunut. Ja kun alkoi ärsyttämään, oli huonehoitoa tiedossa seuraaviksi pariksi viikoksi. Ja arestia seuraaviksi kuukausiksi. Kukaan ei vahingossakaan miettinyt, muuta kuin rangaistuksia, jos ei osannut olla sillätavoin, kuin hoitajat halusivat. Elämä oli kaukana normaalista.

No, näiden kipeiden muistojen kanssa eläminen on aiheuttanut sen, että tosiasiassa välttelen kovin paljon sellaisia tilanteita, joiden edes ennakoin aiheuttavan minulle kipeitä muistoja. Olen ikäänkuin sulkenut lapsuuteni pois omasta historiasta. Minun elämäni on alkanut juuri silloin, kun olen viimeisen kerran laittanut laitoksen oven kiinni perässäni.

Eli, toisinsanoen ja kärjistetysti minulla on kymmenen vuoden musta aukko lapsuudessani ja nuoruudessani. Aika, johon en ikinä kovin mielelläni palaa muistoissani, aika, joka nostattaa minussa edelleen häpeän ja vihan tunteet sekä nykyisin myös surullisuuden, tietäessäni, että elämäni olisi voinut olla parempaakin, jos ja kun minua olisi tuettu, autettu löytämään niitä omia vahvuuksia, omia taitoja, omia kiinnostuksen kohteita, eikä vaan jätetty yksin selviämään kaikista ja kaikesta.

Kuitenkaan omat kokemukseni eivät selitä sitä asiaa, että olen jotenkin toisenlainen ihminen kuin suurin osa muista. Tuo kokemus on periytyvää, jokainen lapsistani on persoonaltaan samanlainen kuin minä, hekin joutuvat pohtimaan ääneen sitä, miksi he ovat jotenkin erilaisia suhteessa vaikkapa luokkakavereihin. Tätä mietin vielä itsekin, tietämättä sitä vastausta. Tätä mietin itse edelleen, jokaisessa tilanteessa, jossa itse joudun olemaan tekemisissä toisten kanssa. Koen edelleen sen omituisuuden ja erilaisuuden suhteessa muihin ja en vaan voi ymmärtää mikä vika minussa on. Miksi en voi olla samanlainen kuin toiset? Miksi aina jokin on ristiriidassa toisten kanssa, miksi omat ajatukset, motiivit, ihan kaikki poikkeaa muista? Miksi itse teen aina kaiken oikein ja niinkuin pitää, kun toiset eivät tee? Miksi periaatteeni, arvoni ja kaikki perustani ovat niin toisenlaisia, kuin muilla ihmisillä? He eivät ymmärrä minua, minä en ymmärrä muita, koska yhteinen kieli puuttuu. Sama on lapsillani ja se on ihan sisäsyntyistä, perittyä.

On todella kurjaa kun omaa vikaa ei näe, ei ymmärrä. Kun ei osaa tehdä asialle mitään, kun ei tiedä missä se vika on. Ainoa, mikä kertoo jonkin olevan vialla, on toisten ihmisten kohtelu itseä kohtaan ja toisten ihmisten aiheuttamat tunteet ja ajatukset omasta omituisuudesta. Vai onko vika sittenkin siinä, että minä olen ikäänkuin kaikesta huolimatta ja siitä syystä saanut olla täysin omanlaiseni, olen kasvanut omaksi itsekseni, ollut aina oma itseni ja sitä on toisten niin vaikea hyväksyä, samoin lapsillanikin? Hekin ovat saaneet olla ja heidät on kotona hyväksytty sellaisina, kuin he ovat, ja sitten tuolla ulkomaailmassa se ei menekään niin, kun pitäisi oppia rakentamaan naamio jo pienestä ja pitämään sitä päällänsä, ollakseen samanlainen kuin muutkin, jotta erilaisuuden kokemus olisi pienempi ja siedettävämpi?