Olen miettinyt ihan hetken itsekkyyttä. Millaista se olisi olla itsekäs, niin että tekisikin kaiken vain itseään ajatellen?

En oikeastaan osaa edes kuvitella sellaista. Mikähän olisi itsekkäintä, mitä olen tehnyt? Ostanut vaatetta, harrastusjuttuja itselleni? Mutta sehän ei ole itsekästä, senhän pitäisi olla itsestään selvyys, että vaatettaa itsensä tai harrastaa jotakin.

Onko sekään kovin itsekästä, että olen opiskellut? Ei, sekin on normaalia itsensä ja omien mahdollisuusien kehittämistä. Ero? Ei, siinäkin ajattelin ensisijaisesti kasvavia lapsia, heidän oikeuttaan kasvaa riidattomassa ympäristössä ja kun minä olin exän mielestä syypää ihan kaikkeen, niin ero oli väistämätön ratkaisu, Itsekästä olisi ollut eroamatta?

Onko itsekästä ollut opetella asettamaan rajoja suhteessa ihmisiin, joiden motiivi on ollut räikeä hyväksikäyttö? Mielestäni ei, vaikka se näyttääkin monelle kovin itsekkäältä ja varmasti tuntuukin siltä?

Itsekästä ei ole myöskään pitää itsestään huolta, se on ihan normaalia. Sitäkin opettelen, vieläkin.

Millaista sitten on olla itsekäs? Onko se sitä, että motiivina kaikelle tekemiselle on oma henkilökohtainen hyöty?

Siis niin, että kaikessa tekemisessä taustalla on jokin hyötynäkökulma, niin että saavutetaan jotakin, hinnalla millä hyvänsä ja lopputulos on vain omaa itseä miellyttävä saatava, tavoitteen täyttyminen?

Olen miettinyt, miksi teen asiat aina niin, että ensisijaisesti ajattelen muita? Ja olen elämässäni myös sen huomannut, ettei tuo ole vastavuoroista. Voin väittää, että harvemmin olen itse kokenut tilannetta, jossa joku toinen olisi ajatellut minua. Kyllä jokainen on ensisijaisesti ajatellut itseään, muista välittämättä. Maailma on kovin itsekäs.

Oli mikä tahansa yhteisö, siellä pärjäävät röyhkeät, toisista välinpitämättömät suureen ääneen huutajat. Nämä ihmiset ovat myös niitä kiusaajia, joko tahallaan ja tietoisina toiminnastaan tai sitten tahattomasti, tietämättä että oma toiminta loukkaa toisia.