Kipujen kanssa, se on nyt uutta arkeani sitten. Ei ole menneet pois ja mikään ei ole järin suuresti muuttunut ennen kipuja. Sama vanha vaiva aktivoitui uudelleen, tällä kertaa hyvin nopealla tahdilla. Jos nyt pitäisi tosiaan töihin lähteä, ei tulisi mitään, en pystyisi tekemään työtäni tai pystyisin, mutta kovin heikosti ja olisin väkisinkin kireä ja alamaissa, mieleni ei voi olla huomiomatta kipua. Nivelraukkani, tämäkin tähän kaiken muun päälle.

Elämässäni ei taida olla semmoista päivää, etteikö jokin olisi aina vialla, ja jos ei omassa elämässä, niin ainakin lasten sitten. Jokaiselle päivälle riittää jos jonkinmoista mieliharmia.

Pahoitin omaa mieltäni tuossa taannoin. Meillä kävi kylässä eräs vanha tuttu, ja ihmettelin kovin, miksi hän edes meille tuli muka kyläilemään. Ei ollut kivaa ei. On joskus todella harmi, kun luen ihmistä kuin avointa kirjaa. No, itselleni tuossa kohtaamisessa ei ollut järin uutta, samoin olen kokenut ennenkin. Tuolla ihmisellä tuntui olevan jälleen kerran minusta ja elämästäni valmiiksi pureksittu juorujen siivittämä mielipide, jota vahvisti aiempi tapaaminen, jossa tuota ei vielä ollut. Harmi. Ylimielinenkin oli, katseli minua ja kotiani jotenkin pitkin nenänvarttansa ja kehtasi loukata vieläpä. Mitähän olen tuollekin ihmiselle tehnyt? Muuta, kuin yrittänyt joskus olla ystävä, kaveri, tuttu.

Suosiolla jätän tuollaiset ihmiset pois elämästäni, ihan turhaan vaivaan omaa päätäni ja pahoitan tämän enempää mieltäni. Kerran liikkeelle lasketut valheelliset juorut kulkevat edelleenkin suusta suuhun ja itse en voi niihin vaikuttaa, valitettavasti. Usea ihminen uskoo mieluummin juoruja, kuin mitä itse näkee tai kuulee suoraan omasta suustani. Ja en katso omaksi velvollisuudeksi kuin elää omaa elämääni, uskokoon ihmiset mitä haluavat. En edes jaksaisi alkaa oikomaan asioita, selittämään yhtään mitään juurtajaksain. Eläköön muut omaa elämäänsä ja minä omaani. 

Toivon olleeni lapsilleni hyvä äiti, toivon, että heille kaikille jää minusta hyvä muisto. Siis sitten kun minusta aika jättää. Tiedän, että parhaani olen tehnyt ja vähän enemmänkin. Lapseni eivät ole olleet mitenkään helpoimmasta päästä, mutten ole luovuttanut ja se työ on kannattanut. Tänään saan olla ylpeä lapsistani, ja toivon mukaan he joskus ymmärtävät minun elämääni ja sitä, mikä tai mitkä asiat eivät ole olleet minusta riippuvaisia, joille en ole voinut yhtään mitään.

On se vain nyt hyväksyttävä, ettei tämä ruumiini ole terve sitten ollenkaan. Kauanhan tuossa menikin, että nämä oireet palasivat. Se keväinen flunssani olikin alkusoitto tälle kipujen ja väsymyksen määrälle. Olen unohtanut, kieltänyt kaikki oireeni, selittänyt ne aina jollakin, olen halunnut olla terve ja elää normaalisti. Nyt se ei ole enää mahdollista, arki alkaa olla siinä määrin hankalaa, ja kivuliasta. Mietin, jo etten tällä haavaa edes kykenisi täysipäiväiseen työntekoon. No, elämä on.

Hakemani työ, jota siis olisin voinutkin kuvitella tehtävän vaikka loppuikäni, meni toiselle ihmiselle. Onnea ja menestystä vaan hänelle. Itse jatkan tätä kärvistelyä työttömyyden kanssa ja siitä johtuvien kaikenmaailman seurausten kanssa elämistä.

Kuten se, että joudun väkipakolla etsimään itselleni pienempää asuntoa. Koska, minun "tuloni" eivät enää riitä maksamaan edes asumistuen jälkeen tätä vuokraa. Niin, luin tänään uutisotsikon, jonka mukaan kymmeniä tuhansia ihmisiä elää pelkän kelan varassa. Itse lukeudun tuohon lukuun, sillä erotuksella, etten ole hakenut toimeentulotukea ja toivon, ettei koskaan tarvitsisikaan, hävettävää jo nyt kun ainoat "tulot" on kelan tuet.

Aamulla tuumasin taasen itsekseni, että kyllä asiat jotenkin järjestyvät. Parin tunnin päästä sain tietää, että pääsen katsomaan mahdollista uutta asuntoa. Väliaikaiseksi sekin jää, tiedän sen jo nyt, koska parin seuraavan vuoden aikana lapsia lähtee opiskelemaan ja taasen on edessä pienemmän vuokran etsintä, vaikkei tilantarve itsessään pienene, päinvastoin, sehän kasvaa lasten kasvaessa. Mutta, pienimmät lapset ovat isänsä kirjoilla, joten sitten tulevaisuudessa, kun asun virallisesti yksin, minulla ei ole enää varaa kuin korkeintaan kaksioon, ja siihen on sitten mahduttava, keinolla millä hyvällä. Vaikka lapset edelleenkin jatkavat vuoroviikoin asumista, minulla ei ole sitten enää oikeutta asua lasten tarpeita vastaavassa kodissa. Päinvastoin, hyvässä lykyssä maksan isälle lapsistani elatusmaksuja ja pidän lapsiani luonani ilman mitään korvausta tasan puolet ajasta. Eli yritän sitten tulla toimeen 600 eurolla koko kuukauden, maksaa vuokrat ja muut laskut sekä vielä ruokkia lapset. Minulla ei ole oikeutta asumistukeen tuolloin enää ja se tarkoittaa väistämättä liian pientä ja ahdasta kotia osalle lapsia tulevaisuudessa.

No, yhden ihmisen sanoin, eihän sitä tilaa niin paljoa edes tarvitse olla. Niin, ei tarvitse, ei. Vilkkaat lapset, toisiaan rumasti kohtelevat lapset, jotka ovat tuokkanuottasilla heti, kun silmä välttää ja ikuinen kostonkierre on jatkuvasti käynnissä. Mitä sitten kun mahdutan kaikki lapset yhteen ja samaan huoneeseen ja itse asustelen tyylikkäästi olohuoneessa? Kenellä on on enää omaa rauhaa? Kerrossänky ei riitä omaksi tilaksi lapselle, joka ei osaa toista ihmistä ja tavaroita kunnioittaa. Kun kaikki opittu unohdetaan aina vaan isäviikolla ja yleensä aloitamme ihan alusta.

Toiselle ei puhuta rumasti, ei tönitä, ei kampiteta, ei tökitä, ei kosketa mitenkään. Ei huudeta, ei syytetä toista varsinkaan omista ongelmista tai väärinteoista. Ei ilmeillä, ei ärsytetä tahallaan, ei olla kateellisia, vaan pitää luottaa siihen, että tässä talossa jokaista kohdellaan täysin tasa-arvoisesti, kukaan ei ns. jalustalla, kukaan ei ole parempi kuin joku toinen. Jokainen ottaa vastuun omistaan, ei puutu toisten asioihin.

Näitä pitää vielä kovasti harjoitella, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Pari ensimmäistä päivää luonani menee edelleenkin muistellessa, miten toisia ihmisiä ja eläimiä kohdellaan. Ja helpotuksen huokaus on ollut, kun olen pystynyt tässä kodissa järkkämään jokaiselle sen oman sopen, jonne voi mennä olemaan omaan rauhaan.

Kaikki muuttuu ja toivon todella, että asunto, jota menemme myöhemmin tällä viikolla katsomaan, olisi meille hyvä ja sopiva, vaikkakin pienempi, kuten pitääkin. Sijaintikin on samoilla suunnilla, kuin olin kaavaillut sekä pohjaratkaisu itsesiassa juuri toiveideni mukainen, joka paljastui minulle vasta puhelun jälkeen. Toivon, ettei tämä asunto-asia ole sellainen, että ensin näytetään vihreää valoa ja sitten koko asia torpataan. Mutta se ei olisi minun kohdalla mitenkään uutta. Voisin hyvinkin kuvitella, että asunto itsessään olisi täydellinen, mutta homeessa? Se on se minun pahin esteeni löytää sopiva koti. No, sen saan sitten tietää käytyäni oleskelemassa tiloissa, yleensä vajaa puoli tuntia riittää saamaan oireet esiin ja sitten meneekin viikkoja, että palaudun ennalleen.

Olen ikäänkuin juossut porkkanan perässä koko ikäni. Nostatetaan toiveet korkealle, luvataan ja sitten tulee se suuri mutta, joka torppaa kaiken. Minun annetaan ymmärtää, että asia kuin asia on ok, ehdin kaavailla pienessä mielessäni kaikenlaista, suunnitella, toivoa, unelmoida ja sitten ei onnistukaan. Ja sitten koen pettymyksen, suuren pettymyksen. Niin on ollut aina, lapsuudesta asti. Kaikki asiat on menneet mönkään enemmän tai vähemmän. Yritän nyt olla toivomatta liikoja edes tuon asunnon suhteen. Varmaa on vain se, että minun on löydettävä uusi edullisempi vuokrakoti mahdollisimman pian.

Olin toista viikkoa odottanut tietoa niistä hakemistani paikoista, ja en niitä sitten saanut. En, vaikka kuin luvattiin haastattelua jne. Alan jo uskoa, ettei minusta ole mihinkään, en kelpaa edes tekemään töitä kelleen. En pärjää itsekseni yrittäjänä, koska kyseessä olen minä, ihminen jota vihataan niin paljon ja josta liikkuu ilkeitä, paikkaansapitämättömiä juoruja. Ja ihmiset eivät sitten periaatteesta kannata toimintaa... Joten olen ihan turha ihminen, myös työn saralla.

Joskus mietin kurjuuksien keskellä, kuinka olisi kaikille vain niin paljon helpompaa, jos posauttaisin aivoni pellolle. En olisi olemassa ollenkaan. Minulla ei ole lasteni lisäksi ketään, joka jäisi kaipaamaan. Miesystävälle olen ihan sama, siis olenko vai enkö olen. Niin hän ainakin kohtelee ja pitää tv:n kaukosäädintäkin tärkeämpänä kuin minua.

Nimeni on jostain ihmeen syystä kirosana tämän paikkakunnan ihmisille. Ja edelleen, kaikkien vuosien jälkeen ihmettelen miksi näin? Mitään syytä ei pitäisi olla, en ole koskaan kenellekään ihmiselle tehnyt vahinkoa, en ainakaan tietoisesti, en tarkoituksella. Joskus minusta todellakin tuntuu, että olisin tehnyt jotakin kamalaa, anteeksiantamatonta saadessani toisten taholta kylmää kyytiä. En vain ymmärrä syytä, miksi niin? Ja tätä on jatkunut niin pitkään kuin muistan ja pahentunut entisestään erotessani.

Usein koen olevani kuin nurkkaan ajettu eläin. Mitään poistumistietä ei ole missään suunnalla ja jään vain odottamaan kidutusta. Ikäänkuin olisin saastainen olio, jota pitää karttaa ja jonka lemu tarttuu ja jonka seurassa muuttuu itsekin olioksi.

En ymmärrä, mitä olen tehnyt kaikille niille ihmisille, jotka oikeuttavat minun huonon kohteluni. En ymmärrä, miksi minua tuijotetaan ja katsotaan halveksien pitkin nenänvartta, vaikken ole kelleen tehnyt mitään. Ihan kuin he tietäisivät minusta sellaista, jota en itsekään tiedä? Kuin ympärilläni leijuisi likainen salaisuus.

No, toivottavasti nyt edes tämä asunto-asia järjestyisi parhain päin. Olisi yksi murhe vähemmän itselläni. Tosin lisää murheita on tiedossa, koska jouduin kipujen saattelemana tilaamaan lääkäriin ajan. Se tietää ylimääräistä rahanmenoa ja joudun sen tosiasian eteen, ettei kroppani ole kunnossa.