Mikä auttaa tähän ahdistukseen, joka tuntuu nousevan pintaan?

Syitä ahdistukseen on monia, yksi on, etten todellakaan tiedä, miten toimin tuon hemmetin teinin kanssa, jotta hommat lähtisi jälleen rullaamaan. Tunnen lapseni, aavistelen hänen mielenliikkeensä, tein niin tai näin, hänellä on oma vasta-argumenttinsa, jota sitten jääräpäisesti noudattaa halutessaan minun peruvan seuraukset. 

On tuo samainen teini onnistunut myös yllättämään positiivisestikin, melko useinkin viime aikoina, mutten saata nyt tässä hetkessä uskoa siihen, että yllättää ja ymmärtää mikä on oikein ja mikä väärin.

Periksihän en voi tai osaa antaa, kyseessä on kuitenkin isot asiat, jotka vaikuttavat taas moniin muihin asioihin hänen omassa elämässä ja sitä varten on olemassa aikuiset, jotka näkevät lapsen parhaan, silloin kun lapsi ei sitä vielä itse ymmärrä, ei näe, tai ei halua ymmärtää, ei halua nähdä.

Mietin ja ahdistun, koska en millään jaksaisi yhteenottoa, en juuri nyt. Kun on kaikenlaista muutakin selviteltävää, hoideltavaa ja muillakin lapsilla on ne omat tarpeensa, huolensa jne. Juuri nyt toivoisin, että olisi se toinenkin vastuunkantaja, niin että asioita ja hoidettavia asioita voisi jakaa, erityisesti teinin asioissa.

Olen yksin, oman näkökulmani kanssa. Tiedän, että olisi olemassa muunkinlaisia ajatuksia, näkökulmia ja vaihtoehtoisia tapoja, mutta olen yksin ajatusteni kanssa. Yritin soittaa miesystävälle, hänellä oli yllättäen kiire ja selitysten kera lopetti puhelun, joten se siitä sitten. Äidistäni ei ole hyötyä näissä asioissa, hän ei ymmärrä, ei ole itse joutunut koskaan painimaan ja kantamaan vastuuta yhdestäkään lapsestaan, joten hän vain kauhistelisi ja arvostelisi vastoin parempaakaan tietoa, joten unohdan äitini.

Mietin, kenen kanssa pohtia tätä kyseistä asiaa. Lapsen isää ei kiinnosta, hän sanoo minulle, että tee kuten parhaaksi näet, hän ei ole kiinnostunut ja hän ei voi auttaa, hän ei voi mitään tehdä. Joten, itsekseen on vain käsiteltävä tämäkin asia, ensin oma ahdistus ja sen jälkeen "toimintasuunnitelma" ja kymmenen muuta vaihtoehtoista tapaa hoitaa tilanne kunnolla ja oikein.

Ensinnäkin, kyse ei onneksi ole elämästä ja kuolemasta, joten voin rauhoittua. Voin siirtää asioita myöhäisempään ajankohtaan? Kiristys ei tule kyseeseen nyt, ei myöskään lahjonta, vaikka se kävikin mielessä. Uhkailuissa lapsi on sellainen, että kokeilee, pitääkö uhkaus paikkaansa, joten sekin on nyt poissa laskuista. En juuri nyt halua nostattaa uhmaa, en sitä, että kiukulla ja sen vuoksi moni asia menee mönkään tai siirtyy. Mutta, kun lapsen ylimielisyys nostaa jälleen päätään, sen edessä olen edelleen voimaton, siihen ei auta oikein mikään, ei siihen ,että lapsi kokee olevansa väärällä tavalla kaiken hallitsija, ihan kuten isänsä. Kun lapsi kuvittelee voivansa tehdä mitä haluaa, miten haluaa, milloin haluaa ja että säännöt eivät ole häntä varten. Kuten isänsäkin.

Lapselle  järjen puhuminen on sama asia, kuin puhuisin seinille. Minä olen tehnyt teinin mielestä väärin, kun hän sai seuraamuksen omista tekemisistään, joista todellakin tiesi, mitä seuraa, jos ei korjaa omaa toimintaansa sääntöihin nähden, yhdessä sovittuihin sääntöihin. Häntä olen kohdellut nyt väärin ja epäoikeudenmukaisesti ja sillä varjolla hän kiristää nyt minua ja jättää tietyt asiat hoitamatta, vain koska haluaa kyseisen seuraamuksen pois itseltään.

Tämä on asia, johon en tiedä miten suhtautua. En varmaan voi kuin laittaa kovan kovaa vastaan ja kieltää tämän teinin odottaman asian sitten kokonaan, kun yrittää hallita ja kiristää takaisin. Tämä on se ikävä asia, minkä ainakin tämä lapsi oppi avioliitostamme, miten minua vedellään naruista saadakseen minut toimimaan kuten haluaa. Tämä lapsi on kehittynyt tässä todella taitavaksi, hän on harjoitellut koko perheen hallintaa lähes koko ikänsä ja suurimmat ongelmat alkoivatkin, kun tuo hallinta tunnistettiin ja siihen tuli stoppi, kun hän ei enää vedellytkään perhettään oman mielensä mukaan.

Nyt näyttää taas siltä, että lapsi on unohtanut sen, kuka on vastuussa perheestä, myös hänestä itsestään ja kuka sen viimeisen sanan sanoo ja kuka asettaa ne rajat. Tämä kyseinen lapsi kovin hanakasti hamuaa vastuuta itselleen, samoin valtaa ja todellakin on oppinut hyvin taitavaksi tuossa hommassa.

Olen ahdistunut, koska lapsi jälleen yrittää kiivetä niskan päälle, omilla keinoillaan. Ja tiedän, että väistämätön yhteentörmäys on tulossa, kun minun on jälleen näytettävä lapselle hänen oma luonnollinen paikkansa tämän perheen sisällä. Eli muutos on tiedossa jollakin tavoin. Lapsi on kasvanut, kehittynyt todella paljon lyhyessä ajassa, sitä en kiellä. Joten minunkin on uudelleen mietittävä ja uudelleen puntaroitava lapsen kehitystä suhteessa fyysiseen ikään. pelkkä numero ei todellakaan kerro, millä tasolla lapsi henkisesti kypsyy ja se mitä normisti tapahtuu, ei aina noudata sitä normaalia kaavaa. Toiset kehittyy aiemmin ja toiset myöhemmin, skaala on laaja.

Eli, taisinkin itse kirjoitella itselleni ratkaisun. Lapsi siis on jälleen harpannut aim askeleen eteenpäin ja minun on sitä tästä läheltä vaikea havaita. Kyllä ,niin se on. Joten, on minun vuoroni pohtia sitä, miten itse sopudun lapsen kasvuun ja muuttuneeseen tilanteeseen. On minunkin aika joustaa? Tietyin ehdoin toki.

Lapsi kipuilee nyt uudelleen, koska henkistä kasvua on tapahtunut, mutta hänellä ei ole vielä muodostunut uusia toimintamalleja "saadakseen haluamansa", siis lapsi taantuu hetkeksi, koska hänellekin uusi tilanne on todellakin uusi ja hämmentävä, ja toiminta taantuu, koska vielä ei ole muodostunut uusia toimintatapoja, tai ne eivät ole vakiintuneet ja se tuttu ja hänelle toimiva tapa toimia on palannut. Lapsi ei ole sisäistänyt omaa muutosta ja se hämmentää.

Eli ainoa, mitä voin yrittää, on tulla vastaan, joustaa ja saada lapsi käsittämään, että aikuisuuteen ei todellakaan ole enää pitkä matka, vastuu on sen mukaista myöskin sitten ja velvollisuudet myös.