Miten ihmeessä tämä tämä menee näin? En vieläkään ymmärrä, haaveilin ja nyt olen muuttamassa kotiin, jossa on toteutuneena juuri ne asiat, joista puhuinkin taannoin. Toisinsanoen, saan sen mitä halusinkin. Uskomatonta.

Ensin olin torpata koko asian, sitten mietin, ehkä joo saattaisi olla ihan kiva, ja nyt olen ihan innoissani. Pitkästä aikaa elämässäni tapahtuu jotakin suurta ja mullistavaa.

Rasittavaahan muutto on aina, siitä ei pääse yli eikä ympäri, saati tulevasta parin päivän siivousrupeamasta uudessa kodissa. Mutta, sitten se on tehty, kertaalleen ja ihan heti ei tarvitse toiste alkaa moista suoritetta tekemään. Tämä koti on siistimpi kuin muuttaessamme tänne, joten riittää pelkkä pölyjen pyyhintä samalla kun tyhjentelen ja pakkaan.

Saan olla onnellinen siitä, että tämä muuttoasia järjestyi näinkin nopealla tahdilla. Itse olin varovaisesti kaavaillut mahdollista muuttoa vasta keväämmälle ja nyt kävi paremmin kuin hyvin.

Tänään saan olla onnellinen syksystä, ulkona on juuri sellainen keli, kuin mielestäni syksyllä pitääkin olla. Sataa, puiden lehdet lähtevät lentoon, tuulee ja päiväsaikainen hämärä kielii jo lähestyvää talvea. Toisaalta, muistelen mielelläni myös niitä kuulaita, raikkaita ja kirpeitä syysaamuja, aurinko jaksaa ihan vähän lämmittää ja taivas on kirkas, pilvetön tai muutama hassu pieni hattara leijailee yksikseen.

Kyllä kaikilla asioilla on tapansa järjestyä, vaikka joskus epätoivo ehtiikin vallata mielen.

Kerroin muutostani äidilleni, hän ei oikein osannut ilmeisesti jälleen ymmärtää tai jotain. Hänen omat asiat jälleen kerran ohittivat minun kuulumiseni. Muutosta tuumasi, että aijaa ja aloitti hirmuisen omien juttujen luennon siihen perään. Yritin sitten vielä kertoa uudesta kodista muutamia "erikoisuuksia" ja ei kiinnostanut, jatkoi niiden omien asioiden ja huoliensa tulvaa sekä tietysti sisaruksieni kuulumisten päivittelyä, joiden oikeellisuutta joudun jo itse kyseenalaistamaan todella paljon.

Iloinen en ole siitä, että jälleen yksin joudun oman iloni jakamaan itseni kanssa. Ei minulla ketään ihmistä, kenen kanssa päivitellä ja iloita asioistaSama juttu, kun aikoinaan valmistuin. Kukaan ei noteerannut milläänlailla. Silloinenkin ystäväni vihjaili minulle hymy huulilla järkkäävänsä juhlat, ja sitten niitä ei  tullutkaan. Äitini oli myös kovin halukas ensialkuun juhlistamaan, mutta en tiedä mitä sitten tapahtui. Valmistuin yksin, ilman että koulullakaan olisi ollut ketään, kaipasin lapsiani, jotka eivät voineet tulla paikalle, koska olivat isänsä luona. No, siinä sitten tulin kotiin kyynelsilmin valmistujaisista, koti oli kovin tyhjä, soitin sitten silloiselle ystävälleni, joka olikin menossa toisen kaverinsa juhliin ja hänellä ei ollut aikaa, siis sama ihminen, jonka piti juhlistaa kanssani.

No, oli iloa tai surua, saan olla yksin, halusin tai en. Yksin juon kahvit tai teen, katselen päivästä toiseen ulos ikkunasta ja yritän kuumeisesti miettiä, mitä ihmettä minun pitää vielä tehdä elämälläni, kuin saada lapset pärjäämään omillaan. Olen ilmeisen kamala ihminen kaikinpuolin. Ihan oikea erakko siis.

Olen luovuttanut työpaikan suhteen. En tule koskaan saamaan sitä vakituista työtä, ja mietin jatkossa hyvin tarkkaan, missä teen niitä harvoja työpatkiä, jos edes teen. Juuri nyt olen menettänyt kaiken toivoni minulle sopivasta työstä. Ja se, että puuhastelisin kotona jotain, ei tuo minulle työtä sekään.

Lottovoitto, muutama miljoona ratkaisisi jokaisen ongelmani tällä hetkellä. Voisin elää kuten elän, ilman taloudellista huolta. Päinvastoin, olisi suuren suuri ongelma saada kaikki rahat tuhlattua. Säästöönkään niitä olisi turha laittaa, ei ne haudassa hirmuisesti lämmitä ja tuo iloa.

Toisinaan yksinäisyys varjostaa elämääni liiaksi asti. Tiedän kuitenkin, etten voi sille mitään. Se ei mene pois sormia napasauttamalla, eikä edes sillä, että kavisin paikoissa, joissa tapaa ihmisiä. Ei ihmiset halua tutustua, ei solmia enää aikuisiällä uusia tuttavuuksia, kun niissä heidän vanhoissaankin on ihan tarpeeksi sietämistä.

Ja tiedän sen, että olen ihan onneton urpo ihmisten seurassa. Yritin joskus, yritin toistekin, ja aina minulle jää tunne, että en osaa, en tiedä. Olemalla oma itseni, saan vain toisten halveksunnan niskaani. Esittämisen lakkasin aikoja sitten, en edes yritä mahduttaa itseäni joukkoon. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, olkoon omineen.

En voinut aikoinaan hyvin, kun yritin olla samanlainen kuin muutkin. Olla kiinnostunut samoista jutuista, tehdä samankaltaisia asioita, jne. Olihan silloin ns. tuttuja, ystäviä mutta mitä ne ihmiset sitten loppujen lopuksi oli, kun jättivät suurin osa minut yksin tiukan paikan tullen?

Tänään ihmettelen kovin sitä, että toinen ihminen on avuntarpeessa. Monesti olen kertonut hänelle, että olen valmis auttamaan, heti kun tarvitsee apua. No, tuo ihminen valikoi kuitenkin, ja en kelpaa hänen avukseen. Ihmettelen, mikä vika minussa oikein on? samainen ihminen myös on osoittanut kykenevänsä kovin suunnitelmalliseen valehteluun edessäni, tarkoituksenaan hyötyä minusta rahallisesti. Sekään ei tuntunut mukavalta, kun mietin, että juuri tuokin ihminen pitää minua näköjään ihmissaastana edessään.

Sukua on, muttei yhteydenpitoa. Joskus lapsena oli mahtava tunne kokea kuuluvansa johonkin suurempaan yhteisöön, sukuun, ei haitannut, vaikka isäni suku olikin hylännyt meidät sisarukset.

Koen olevani juuri nyt niin yksin maailmassa, sama tunne aina, kun elämässä tapahtuu ja ei ole ihmistä, kenen kanssa jakaa asioita. Nekin, joiden olettaisi olevan kiinnostuneita, heitä ei kiinnosta, ei juuri minun jutut, ei minun elämä. Se on todella kurjaa kokea muttei kuitenkaan niin kurjaa, ettenkö voisi esimerkiksi toivoa tätä samaa vaikka jollekin toiselle.

Yksinäisyys on kasvattavaa, vaatii hirmuisesti sitkeyttä olla viikkoja, kuukausia, vuosia yksin. Miesystävä on ihmissuhteissaan tai ainakin kanssani myös kovin innoton, häntä ei kiinnosta minä, itsenäni. Hän ei osaa tai ei halua oll kanssani läsnä. Useinkin minusta on alkanut tuntua, että hän onkuin pikkupoika tikkarin kanssa, propellihattu päässä odottaen vaipanvaihtoa kun kakka jo tuli. Ja tärkeintä on saada se tikkari pidettyä käsissä.

Olen siis ihan kamala ihminen, oikeasti. Se, että tunnen, ajattelen, välitän tekee minusta hirviön. Pelottavan minusta sitten tekee se tosiasia, että odotan muilta ihmisiltä sitä samaa, kuin itse kohtelen heitä. Ja sehän ei toimi alkuunsakaan, ei niiden ihmisten kanssa, joihin olen elämäni aikana saanut tutustua.

Olen tullut vuosien aikana melkoisen kyyniseksi. En usko enää muuhun, kuin siihen, että jokainen ihminen on itsekäs paskiainen. Se on tullut minuun ihan oman kokemukseni kautta. Kehittymättömiä, kypsymättömiä ja saamattomia itsekkyyden multihuipentumia on elämäni ollut täynnä. Niitä ,joiden ainoa elämäntehtävä on ollut pyrkiä satuttamaan, tuhoamaan koko elämäni.

Ehkä jossain on joku yksittäinen ihminen, jonka ihmisyys on hyvää?

No, sitä päivää odotellessa voin keskittyä niihin asioihin, joista minä ja koko perhe tulemme hyvälle mielelle. Olen taitava kääntämään huonotkin asiat jollainlailla positiivisiksi. Siis niin, että kaikista asioista löytyy se kolikon kääntöpuoli myös. Myös niistä negatiivisista.

Puhdas, siisti ja kaunis koti on tulee nyt tähän hätään ensimmäisenä mieleen. Nuo ovat asioita, joista myös lapset tykkäävät, he oikein odottavat viikonlopun iltoja, kun kotona on tunnelmallista kynttilöiden ja pienten valojen myötä. Viimeksi nuorimmainen lapsista sanoi, että hänestä on niin ihanaa, kun laitan kynttilät päälle ja rentoudumme koko perheen elokuvan pariin. Hämmästyin itse kovin, miten pienempikin lapsi osaa nauttia tunnelmasta, yhdessäolosta.

Syömme hyvää ruokaa, siis ihan sitä tavallista kotiruokaa, jota olen jo vuosia alkanut soveltamaan paremmaksi ja terveellisemmäksi, edullisuudesta tinkimättä. Köyhän ruoka voi olla myös hyvää ja terveellistä. Pitää vain miettiä, mihin ne rahat ruokakaupassa laittaa. Onko esimerkiksi pakko syöttää lapsille muroja, jogurttia, kun voi syödä tuoreen kasviksen, joka on enemmän ravintopitoinen. Onko aina pakko juoda maitoa, jos ruualla on paljon proteiinia? Asioita voi toteuttaa ruokavalionkin suhteen niin monella eri tavoin, kuin miten perinteisesti on totuttu tekemään. Hyvää ja yksinkertaista ruokaa ja itse saan vaihtelua kun kokkailen ennakkoluulottomasti ja uudella tavalla kokeillen. Vielä ei ole kukaan lapsista tuumannut saavansa pahaa ruokaa ja itsekin olen usein hämmästänyt aikaansaannoksistani, usein kuulen, että samaa pitää tehdä toistekin. Yritän edelleen tehdä isompia määriä ruokaa kerralla, keitoissa se on helppoa mutta muiden ruokien osalta meillä tahtoo olla liian pienet kattilat ja välineet sekä uunin koko tulee vastaan padoissa ja muissa vuokaruuissa.

Arki on meidän perheen yhteistä aikaa. Syömme yhdessä vähintään sen päivällisen ja iltapalan. Kuskailen lapsia harrastuksiin, kavereille, teinejä milloin minnekin. Viikonloppuisin sitten otamme ihan vaan rennosti, hitaasti menee aamu iltaan, ellei nyt sitten satu jotakin pakollista menoa jonnekin, lähinnä äidilleni tai saunomaan vanhanajan puusaunaan.

Oma arkeni sitten yksin on veitsenterällä tasapainottelua. Yleensä onnistun pitämään itseni työntouhussa ja siis saan ajatukset pidettyä tekemisessä, sitten väsyn, ja on aikaa ajatella, muutakin kuin tekemistä.