Vihaan niin paljon oman elämäni jokotai tilanteita, sitä että joudun pakon edessä tekemään päätöksiä. Ero oli pakon edessä tehty päätös, viimeisillä voimillani lähdin, säilyttääkseni henkeni. Myöhemmin lasten asioissa olen joutunut pakon edessä taipumaan, hakemalla hakemaan tasapainoa ja kompromissejä, jotka ovat olleet joskus jopa lasten edun vastaisia, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole ollut. Tasapainoilu loppuukin vasta sitten, kun lapset ovat aikuisia, ellei lasten isä hulluunnu tuosta enempiä ja on selkeästi vaarallinen lapsille. Siihen sti en voi kun tukea hänen isyyttään.

Vihaan suurimman osan ajasta omaa yksinäisyytäni, sitä että olen aina yksin. En juuri nyt pidä omasta elämästäni ollenkaan, koska jokaisen asian edessä on suuren suuri mutta. Ja ne mutat on juuri niitä asioita, joille en itse voi mitään. En hirveästi voi vaikuttaa työllistymiseeni, haen eri paikkoihin, mutta jos en ole sopiva, niin en voi myöskään muuttua sopivaksi.

Mietin jo jopa uudelleenkouluttautumista, mutta. Opintotuella ja lainalla en enää voi kirvistellä, edelliset opintoni jättivät minuun niin kamalan jäljen, etten halua kokea enää uudelleen sitä maksimaalista köyhyyttä, jonka opiskelut väistämättä toisivat tullessaan.

Olen taas tehnyt sen mihin, mihin kykenen itse vaikuttamaan. Loppu on kiinni muista ihmisistä, jälleen. Inhoan näitä tilanteita kovin. Yritän pienentää omia taloudellisia kustannuksia, tiedän miten pitää toimia ja inhoan sitä kompromissien tekemistä ja hakemista. Kun joskus edes olisi tilanne, että voisinkin valita aidosti kahdesta hyvästä sen paremman vaihtoehdon.

Sellaista en ole vielä kokenut. Jopa historiassani omat työpaikkani ovat olleet tietoisia kompromissejä kuten sekin päätös aikoinaan, että kävin äippälomalla töissä, vauvan ollessa muutaman kuukauden ikäinen.

Asunnon vaihto on suuri asia ihmisen elämässä, jokatapauksessa. Siinä on hyvät ja siinä on huonot puolensa. Valinta ja sen kanssa eläminen tuo omat haasteensa. Tosin, nyt minulla ei ole varaa valita, olen pakotettu muuttamaan, koska köyhyys.

On myös oma valintani mennä lääkäriin, julkiselle. Se on halvin. Seuraavaksi sitten alan miettiä, mistä revin rahat lääkitykseen, joka on väistämättä edessä. Sekä sitten ne kulut, jotka aiheutuvat lääkärin pakeilla ravaamisesta. Nyt kuitenkin olen pakon edessä tämänkin asian kanssa. Kivut ovat moninaiset ja sitä luokkaa, etten kykene elämään tässä ruumiissa. Olen elätellyt toivoa, että oireeet olisivat hävinneet, turhaan. Ainoa onni tässä onnettomuudessa on nyt se, etten ole töissä, koska olisin joutunut hakemaan sairaslomaa.

Ahdistun kaikenlaisista muutoksista elämässäni. Ja kun ei ole ketään, kenen kanssa voisin jakaa näitä aatoksiani. Tekee oikeasti tiukkaa pohtia kaikenmaailman asioita täysin yksin, omassa päässä.