Painin oikeastaan viikottain itseni kanssa ja käyn mielessäni keskustelua siitä, mitä järkeä tässä elämässä on?

Kun...jos...ja niin eespäin.

Jokainen itseni kanssa käyty tuokio kuitenkin päättyy siihen, että minun pakolla vielä jaksettava, ainakin vähän aikaa, ainakin muutama vuosi. Vain lasteni lasteni vuoksi. He tarvitsevat äitiä, ovat vielä riippuvaisia minusta ja kun aika kuluu ja lapset kasvavat, heidän riippuvuus vähenee ja toivon mukaan poistuu kokonaan ajan myötä.

Siihen asti minun jaksettava rämpiä tunnista toiseen, kestettävä elämää päivästä toiseen, viikosta ja kuukaudesta ja vuosista puhumattakaan. Sitten ja sen jälkeen olen valmis poistumaan näyttämöltä vapaa-ehtoisesti.

Poistuisin jo nyt, mutta elämässäni on tosiaan lapset, joita en halua pelkän isän varaan jättää. Vaikka, onhan lapset sopeutuvaisia, mutta silti en halua lapsille omalla toiminnalla aiheuttaa surua ja ikävää.

Kuitenkin, minulle itselleni on raskasta painia elämän ja kuoleman välimaastossa näin tiuhaan tahtiin. On todella ikävää elää elämää elämättä sitä kuitenkaan. Haahuilla päivästä toiseen, elää yksinäisyydessä ilman mitään tarkoitusta ja oikeastaan edes ilman halua enää elää.

Joskus mietin sitä, etten aikoinani nuoruudessa onnistunut riistämään itseltäni henkeä pois. En ole ollut oikeastaan iloinen siitä, koska omassa elämässäni on aina ilo kovin harvinaista herkkua. Omassa elämässäni ei ole oikeastaan ollut ilonaiheita kovin montaa ja usein nekin on vesittyneet raskaampien taakkojen alle.

Koko elämäni on ollut tahtomattani yhtä selviytymistä, se on hurjan raskasta. Nykyisellään käyn tuota selviytymistä itseni kanssa, yksin ja se on vielä raskaampaa. Enää en voi sanoa, etteikö kukaan ymmärrä minua, minä ymmärrän itse itseäni oikein hyvin mutta sekään ei aina riitä.

Ei riitä, että osaan olla itselleni armollinen, kun joskus kaipaisi armollisuutta ympäristöltä myös. En koe sen olevan mitenkään hieno asia, että olen toisista ihmisistä riippumaton, ei ole helppoa pärjätä elämän haasteissa yksin. Se on oikeasti ihan helvetin raskasta.

Luovuttamisen ajattelu kuuluu myös asiaan, silloin kun painin itsekseni. Mietin, mitä järkeä on edes yrittää mitään, kun kokemuksestani tiedän, että kaikki on ikäänkuin tuomittu epäonnistuman. Yritän aikani, huomaan ettei onnistu ja luovutan, päästän irti lopulta, kun useista yrityksistä huolimatta mikään ei suju, ei onnistu.

Koko elämän luovuttaminen ei kauhistuta minua ollenkaan. Olen ollut valmis kuolemaan jo ihan pienestä asti. Joskus muistan jopa toivoneeni silloisissa iltarukouksissani, että voisin kuolla, ettei minun tarvitsisi kokea julmaa maailmaa enää sen enempää.

Silti, olen vielä tässä. En itse ymmärrä miksi, miksi minä olen saanut taakaksi tällaaisen elämän? Tällaisen elämän, jossa kymmenen huolta ja murhetta on aina yhtäaikaa olemassa ja yhtään hyvää asiaa ei ole edes näköpiirissä. Miksi oikein siedän ja kestän tällaistä? Tänään tuohon on helppo vastat, koska lapset.

Olen oman elämäni selviytyjä, sitkeä ja sinnikäs. Samaan aikaan toive omasta kuolemasta sinnittelee, kumpi painaa vaakapissa enemmän, heilahtelee ja viimein löytyy tasapaino vähäksi aikaa. Sitten se sama tasapainottelu jatkuu, yleensä negatiivisten asioiden siivittämänä. Moni positiivinenkin asia kääntyy myöhemmin negaatioiksi elämän käytännön hankaluuksien muodossa ja viimeistään oma yksinäisyyden kokemus musertaa alleen.

Itku ei auta, ei muutkaan tunteenpurkaukset tai ilmaukset. Minun elämässä on asioita, joita en vain yksinkertaisesti voi saavuttaa. Ja kokemus onnellisesta elämästä on yksi niistä. Kokemus omasta hyvästä elämästä ja ristiriita siitä, mitä haluaisin on liian suuri. Se, että jokainen hetki joudun takomaan itselleni, että minun pitää olla onnellinen pienestä, vähästä, siitä mitä on. Mutta kun se kaikki häviää juuri sillä hetkellä, kun mieleen tulee musertavana ajtuksena, ettei tässä elämässä ole mitään mieltä, ei iloa. Aina vaan samaa ja samanlaisena toistuvaa kaavaa, josta siis  se oma peruspuuduttava arki koostuu.

Olen jo satoja kertoja aiemminkin hyväksynyt oman elämäni yksinäisyyden, yksitoikkoisuuden, köyhyyden ja kaiken eletyn elämän sellaisena kuin se on ja on ollut. Silti, kohtan sen saman haasteen viikottain, kun minussa herää se pieni toive muutoksesta, ja kun tiedän tosiasoiden valossa, ettei mutos ole mahdollinen, ei nyt eikä myöhemmin vaan kaikki jatkuu smoin kuin ennenkin tai menee huonompaan päin. Se on kovin raskasta ja mielen mustaksi.

Sitäkö se on, kun oma mieli väsyy, tylsistyy elämän ikävien asioiden saattelemana. Sekö on ihmisen ja minun elämäni tarkoitus? Kärsiä mahdollisimman paljon, jokaisen asian kanssa.

Ihan kuin ilo ja onnellisuus ei kuuluisi minulle siten missään määrin.