Heräsin viimeyönä oudosti, tunteeseen tai kuumotukseen. Tuntui kuin palaisin sisältäpäin ja unessani oli jotakin tuleen viittaavaa myös. Pelottavaa ja piti katsoa puhelinta, ettei siihen ollut tullut vastaamatonta puhelua. Nukahdin onneksi uudelleen ja aamusella lapset kertoivat heränneensä myös kesken unien samoihin aikoihin.

Olen yrittänyt pitää kiinni kovin onnistuneesti aamuheräämisistä ja lasten kouluaamuina on vähän pakkokin nousta ylös, minusta ei ole koskaan ollut siihen, että jäisin nukkumaan kun lapset tekevät lähtöä kouluihinsa. On mukavaa olla se pienikin hetki lasten saatavilla ja kun on mahdollisuus niin vahtia myös, etteivät esimerkiksi pukeudu ihan miten sattuu ja että kypärät jne .on matkassa mukana lähtiessä. Sitten taas joutuvat omineen lähtemään, kun olen töissä ja silloin minua ei voi tavoittaa edes puhelimella. 

Tänään heräsin kuitenkin hyvin ja aikaisin. Ja nyt kun lapset menivät menojaan, nautin yhenäkin tästä hiljaisuudesta ja yksin olemisesta. Yön aikana varmistui minulle se, että muutto pienempään asuntoon on se ainoa oikea ratkaisu ja kuulostellessani vanhempia lapsia, he eivät oikeastaan olleet moksiskaan asiasta.

Jotenkin olen tuon asunto-asian tiimoilta itse helpottunut, koska en ole pitänyt tämän asunnon fyysisestä sijainnista, tässä on jokin tai useampia tekijöitä, jotka saavat aikaan levottomuutta ja tietynlaista omaa rauhaa ei ole ollenkaan. Muuttaessani tosiaan tähän, toivoin löytäväni piakkoin uuden asunnon, mutta se on jäänyt ja jäänyt, koska tämänkokoisia asuntoja ei ihan niin vaan löydy. Sekin oli suuren ihme, että sain tämän asunnon juuri silloin eron aikaan.

Vielä ei ole ollut montaa sellaista kotia,  joissa olisin tuntenut olevani oikeasti kotona. melkein jokainen asunto on ollut vain paikka, jossa suorittaa elämän perustarpeet, syödä, nukkua ja pestä pyykit, levätä jne. Koti on ollut vain tukikohta, josta käsin on käyty töissä ja aikoinaan kyläilemässä jne. Mutta, vielä ei ole tullut vastaan sitä omaa kotia, ei sitä tunnetta, että on kotona. En muista edes lapsuudestani, että olisin mennyt kotiin mitenkään mielelläni saatika sitten myöhemmin lastenkotiin. Jokainen paikka on ollut vain seiniä ympärillä, yleensä vieläpä kovin ahdistavia seiniä, joiden sisäpuolella on vain yksinkertaisesti ollut pakko olla ja viettää aikaa.

Se alue, josta todellakin toivon uuden asunnon löytyvän piakkoin, on ympäröity metsällä. Siinä on jokaisella puolella se oma yksityisyytensä, jota tässä ei ole ollenkaan. Se on lähempänä lasten koulua, ajatellen matkoja myös kävellen. Voin kuvitella itsenikin lähtevän sieltä lenkille, jopa ihan yksinäni. Tästä en mielelläni poistu, koska astun suoraan kadulle, tässä ei ole suojaavaa pihapiiriä, vaan kaikki mitä ulkona teetkin, on myös naapurien nähtävillä ja se tuntuu inhottavalta, kuin olisit koko ajan jonkun katseen alla.

On tässäkin kodissa hyvät puolensa, niinkuin aina kaikissa asioissa. Mutta mitään niin hyvää ei ole kuitenkaan, että minun pitäisi kynsin ja hampain pitää tästä kiinni. Ei, vaikka tämä on valoisa koti, ratkaisut eivät ole ihan tavalliset, ja tässä on kaksi wc:tä, joka on ollut ihan huippua, niin silti en oikeastaan jää itse kaipaamaan mitään. Ahtaat ja pienet makuuhuoneet, säilytystilojen vähäisyys ja muutoinkin kovin epäköytännölliset eteinen, olkkari ja keittiö ja muka kodinhoitohuone. Niitä en todellakaan jää kaipaamaan. Mutta, asumisen helppous kaikin puolin on ollut mukavaa, Oma piha, joka on jokseenkin nykyisin mukava ja istuttamani kasvisto, joka nyt sitten saa jäädä seuraaville iloksi on niitä pikkuruisia asioita, jotka jäävät mieleeni. Naapureihin en ole tutustunut, joten heitäkään ei tule milläänlailla ikävä, päinvastoin.

Odotukseni ovat korkealla uuden kodin suhteen, mielenkiinnolla tosiaan odottelen, milloin juuri sieltä hakemastani vapautuisi meille sopiva koti. Olisko se sitten sellainen, että itsekin voisin kokea sen enemmäksi, kuin pelkäksi säilytyspaikaksi itselleni ja tavaroille? Toivottavasti en liian kauaa joudu odottelemaan, koska tuo talous menee pitkällä tähtäimellä miinukselle ja en tiedä mistä saan rahaa lainaksi, ettei jää laskut maksamatta ja sitä en missään nimessä halua.

Aamulla yllätin itseni huomaamasta, kuinka olen saanut toteutettua juuri niitä asioita, joita olen vihkoseeni kirjannut ylös, pieniä, yksittäisiä asioita. Kuten leipomisen. Pitkästä aikaa leivoin kuivakakun pakkaseen lapsen kanssa, joka tosin nautti enemmän taikinasta...Sain pestyä viimeviikolla jälleen yhden ikkunan, ja en enää todellakaan jäänyt hinkkailemaan ja puunaamaan, kuten ennen. Pesin vain ikkunaruudut ja välit ja se siitä ja sisäpuolelta pyyhin pölyt, hommassa meni huomattavasti paljon vähemmän aikaa ja energiaa ja en edes soimannut itseäni siitä, että oikaisin hommassa niinkin paljon. Ihan sama, koska luulen, että tämän taloyhtiön ikkunat ollaan vaihtamassa ihan piakkoin, niin hirveät ne on ja huonosti valittu, koska niissä on joissakin jopa kehden sentin ilmaraot, joista talvella tulee pakkanen ilkeästi sisälle ja mikään tiiviste ei ole riittävän paksu tukkiakseen rakosia. Useampana aiempana talvena jouduin asiasta valittamaan, kun patterit eivät riittäneet pitämään lämpöä huoneissa ja nurkissakin on yleensä melkein pakkasta pahimpina pakkasjaksoina, alle kymmentä astetta jokatapauksessa. Mutta, vaihtuupa ilma sisällä, joka onkin sitten likaista, todella likaista johtuen tästä ikävästä sijainnista, vilkkaasti liikennöityjä teitä on ympärillä jokaisella suunnalla ja metelikin on sen mukaista.

Olen puunannut, tehnyt suursiivousta ja poistellut kaiken ylimääräisen, ennen saatoin säästellä kaikenlaista, sen vuoksi, että jos sitä joskus tarvittaisiin. Tuo on sodan jälkeen syntyneen äitini perintöä, josta olen opetellut äitini kauhuksi pois. Monesti kuulen häneltä moitteen, että miten saatoin heittää pois niin ja niin hyvää tavaraa, käskien minun ajatella, ettäkö joskus sitä saattaisin tarvita. Ääni on kovin syyllistävä, mutten ole välittänyt enää siitä. On minun oma asiani tosiaankin, jos olen jotain hankkinut itse ja en koe enää asiaa tarvitsevani tai jokin vie liikaa tilaa jne. En ole edes selitysvelvollinen äidilleni, joka kauhistelee tekemisiäni. Samaa toivoisin äidin oppivan, ettei kaikkea tarvitse säästää, vaan asioista pitää osata luopua, silloin kun ei tarvitse enää. Ja jos joskus jotain tarvitsee, sen voi nykyisellään hakea kaupastakin ilman suurempaa säästämistä. Kirpparilla on monesti kalliimmat hinnat, kuin kauppojen alennusmyynneissä, joten sieltäkään ei aina välttämättä rojua tarvitse kotiin kantaa, muka edullisesti.

Illalla mietin, kuinka en itse pidä suurista muutoksista tai epävarmuudesta elämässä. Pyrin yleensä pitämään oman elämäni kovin stabiilina ja kaikkien muutosten elämässä pitää olla edes jollakin  pohjalla, niin että jokin asia on jollain lailla varma ja pysyvä asia. Samaan syssyyn sitten tuumasin, että juuri nyt varmaa on vain epävarmuus, josta en siis pidä ollenkaan. Varmaa on vain muutos, joka on jatkuva jatkumo. Ja en pidä oikein muutoksistakaan. Elämässäni on ollut liikaa kaikenlaista, en ole koskaan ns. juurtunut minnekään tai mihinkään asiaan. Irtipäästäminen on yleensä liiankin helppoa, samoin luopuminen. Kun on liian paljon joutunut pakostakin luopumaan, niin se ei enää hetkauta milläänlailla, se on osa elämää, osa arkea.

Eilen olin alamaissa, olisin kaivannut ihmistä, ystävää vierelleni. Jakamaan kanssani sen hetken, ilon ja toisaalta surun. Petyin jälleen illalla, miesystävään. Hän ei todellakaan osaa tai kykene olemaan läsnä. Eilenkin yritin, yritin ottaa kantaktia, niin katseella, sanoin kuin menemällä lähelle ja ei mitään. Joko hän ei jaksa, ei huvita tai jotain ihan muuta, mutta koin eilenkin torjuntaa hänen taholtaan. Olen nyt usein sanonut tuolle ihmiselle, että hän ajaa minut pois luotaan, ihan omalla toiminnalla. Mutta miten kertoa ja saada toinen ymmärtämään, jos hänellä itsellään on kovin hyvä ja mukava olla. Kun hän ei koe, ei näe tarvetta muutokselle.

Selkäni vihoittelee nyt pitkästä aikaa, nämä sähköiskut pitkin jalkaa ovatkin ihan uutta. Kiljaisen pelkästä kivusta kesken kaiken kirjoittamisen, joten kaipa se on vaan lähdettävä liikkeelle, vaikka kävely onkin vaikiaa, jalka pettää alta. Mietin, että jos yrittäisin päästä sinne lääkäriin. Vuosien aikana on monen monta juttua, jotka pitäisi hoitaa pois, kuten ihooni ilmestyneet pienen pienet kipeät, kovat muutokset, jotka ovat alkaneet muuttua mustiksi, Ja sitten tuo väsymys ja muut oireet, joiden kanssa on itsekseen kovin hankalaa nykyisellään pärjätä ja eihän se ole ollenkaan normaalia pelätä sitä, ettei jaksaisi kokonaista työpäivää ja nukkua sitten koko loppupäivä työpäivän päätteeksi kerätäkseen voimia seuraavaan päivään. Noh, ehkä sitten joskus? Asia kerrallaan...