Ilta-sanomissa oli menneellä viikolla tietoja eri ammattiryhmien palkkauksista. Kyllähän minä tiesin, mikä lasten isän todellinen palkka on. Se on hurja, ja siihen vielä lapsista saadut tuet päälle, niin kyllähän herra itse elelee ihan mukavasti, lapsista viis. Tämä lasten isä on vuosikaudet ostattanut minulla kaikkien lasten tarpeet.

Ihmettelen edelleenkin sitä, että lapset pyytävät aina minulta, yleensä sitten viimeiseen hätäänsä ja ymmärrän nyt, miksi lapset niin hanakasti kuljettavat koko omaisuuttaan kahden kodin välillä. Jos en minä olisi ostanut, ei lapsilla olisi edes alusvaatteita. Ulkovaatteita isä lapsille ostaa sillointällöin mutta sekin vain, koska muille ihmisille antaa huonoa kuvaa, jos lapset kulkevat resuissa. Pienet reiät kengissä ei haittaa kuitenkaan, eikä se että lapsella jalka kasvaa, meneehän kengät vielä jalkaan.

Lasteni isä ei ymmärrä lasten parasta. Niin se vain on, minun on tuo asia ymmärrettävä. Kuitenkin kulissit pitävät tasan niinkauan, kun lapset itse ymmärtävät asian. Isä osaa laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, pitää kotinsa siivossa. Siis ulkonaiset perusasiat ovat kunnossa. Isä myös kykenee käymään töissä ja jokseenkin? huolehtimaan? että esimerkiksi läksyt eivät unohdu jokapäivä.

Mutta, lapset tarvitsevat muutakin ja niissä muissa asioissa isä laiminlyö lapsiaan. Henkinen väkivalta, jota ei voi todentaa mitenkään, ei ennenkuin lapset yksi toisensa jälkeen menettävät ja ovat menettäneet itseluottamuksensa. Kilpailu-asetelma, jota isä oikein ruokkii sisarusten välillä aiheuttaa suunnatonta mielipahaa, koska yksi lapsista on isänsä lemmikki ja muut enemmän tai vähemmän vihan kohteina.

Omilla viikoilla joudun aina vaan uudelleen puuttumaan lasten toinen toisiinsa kohdistuvaan niin fyysiseen kuin henkiseenkin kiusantekoon ja halveksuntaan. Muistuttamaan aina vaan siitä, miten kohdellaan toista ihmistä kunnioittaen, reilusti. Miten mikään syy, yleensä keksitty syy, ei oikeuta kohtelemaan toista huonosti tai puhumaan toiselle rumasti, vaan asiat selvitetään ja sovitaan.

Isällään lapsilla on viidakon lait. Joskus minusta tuntuu, että elävät kuin elot pellossa siellä. On myös kurjaa kuulla, miten pienimmätkin kertovat minulle, miten isänsä ei välitä heistä ollenkaan. Minusta on kurjaa väittää lapsille takaisin ja valehdella heille, että kyllähän isänsä heistä välittää, rakastaa ja perustella se sitten valheellisesti heille.

Kertoa lapsille, ettei isä välttämättä osaa näyttää rakkauttaan ja välittämistään, mutta rakastaa ja välittää jokatapauksessa omalla tavallaan. Johon lapset sitten alkavat minulta kysellä, että onko sellainen ja tällainen käytös rakkautta tai välittämistä ja joudun sanomaan, ettei ole ja joudun puolustelemaan heidän isänsä käytöstä ja sanomisia väsyneisyydellä, luonteella, opitulla käytöksellä, huonolla päivällä, väärällä jalalla ylösnousemisella. Silottelen jatkuvasti lasten isän ja lasten välejä, koska lain mukaan molemmilla vanhemmilla on oikeus lasten tapaamisiin. Tuen omalta osaltani lasten ja isän välejä, luovin aallokossa. Niin pitkälle, kuin lapset kuuntelevat ja uskovat selitykseni.

Sitten omilla viikoillani yritän paikkailla lasten itseluottamusta, opettaa pärjäämään toinen toistensa kanssa, toimimaan oikein ja siinä rinnalla yritän olla äiti, omille lapsilleni. Miesystävä pöyristyy ajoittain lasten puheista, käytöksestä ja vaikka itse tiedänkin, mistä he mallinsa saavat, miesystävä ei voi edes kuvitella, mitä neljän seinän sisällä tapahtuu siellä isän luona. Minä tiedän, mutten edelleen haluaisi asiaa uskoa, uskottelen ja selittelen itsellenikin kaikenlaisia syitä, ymmärrän ja sovittelen. Sitten vasta voin uskoa lasta itseään, kun hän uhkaa tappaa itsensä, jos joutuu vielä menemään sinne. Sitten vasta, kun lapsi itse on saanut tarpeekseen, lakkaan väittämästä vastaan ja lopetan satujen kertomisen isän välittämisestä ja rakkaudesta.

Lasten isä osaa esittää hyvää isää. Hänellä on kulissit kunnossa ja hän pitää huolen omalla tavallaan, että kulissit myös pysyvät kunnossa. Itsekin olen tuossa verkossa kiinni, pysyvästi. Niinkauan, kunnes lapset ovat omillaan, joudun osallistumaan lasten isän pelin pelaamiseen, kuten hän itse asian ilmaisee.

Oma elämäni on sen suhteen kovin rajattua, minun on oltava kaiken suhteen moitteeton, lähes täydellinen. Niin, ettei isällä ole moitteen sijaa tavastani olla äiti lapsilleni. Isä kun suuttuu jostain, kokee olevansa uhattuna jotenkin, hän ottaa pelinappulansa, eli lapset ja aloittaa sen minun uhkailun, minun kyseenalaistamisen äitinä. Näin hän varmistaa, että ihmiset tekevät kuten hän haluaa, hänhän on täydellinen ja sitä illuusiota ei kukaan saa rikkoa.

Joskus, kaikkein vaikeimpina hetkinä olen ollut kovin lähellä luovuttaa ja antaa periksi. Mutta se olisi varma tapa saattaa lapset heitteille, oman onnensa nojaan. Olen lasten äiti, voimavara, syntipukki, ihminen johon he voivat luottaa, jolle uskoutua ja johon nojata, huilata, rakastaa. En saata, en voi jättää lapsia täysin oman onnensa nojaan ja hyljätä heitä suden suuhun.

Lasten isä ei muutu, vuosien aikana hän on vain pahentunut, itsekkyytensä on muuttunut entistakin näkyvämmäksi, röyhkeämmäksi. Vielä jokunen vuosi, ja jokainen lapsista häämöttelee täysi-ikäisyyttä. Sitten omakin helvetti on ohi, loppuu tämä tasapainottelu, keinottelu ja valheellisuus, jota ei voi edes ääneen lausua.

Sitten, kun lapset eivät ole enää vaarassa joutua kärsimään isänsä vihaa ja halveksuntaa kaikkea ja kaikkia kohtaan, voin vihdoinkin päästää irti niin menneestä, kuin ihmisestä, jota olen oppinut säälimään. Sitten voin opetella itsekin vihaamaan, kun lapset eivät ole isänsä luona ja joudu kärsimään syyttöminä isänsä kyvyytömyyttä olla ihminen.