Itku, miten pelkkä muutoksen ajattelu saa minut ahdistumaan. Luopuminen tuntuu aina pahalta, tässä tapauksessa luovun kodista, ja olen menossa pykälän verran alaspäin asumisolosuhteissa. Matkat kouluun ja muualle säilyisivät entisellään, vain yksi huone vähemmän ja pienempi vuokra siis. Jännitän jo hyvissä ajoin etukäteen pelkkää asuntonäyttöä viikonlopulla.

Olen kuitenkin taas pakkoraossa, muuta vaihtoehtoa ei ole kuin muuttaa pois tästä ja mahdollisimman pian. Nyt tiedänkin, mihin veronpalautusrahani menevät. Asunnon takuuvuokraan tietenkin. Eihän meille mitään joulua olisikaan voinut tulla, kun kodinvaihto jokatapauksessa vie minut taloudelliseen ahdinkoon pelkän takuuvuokran ja päällekkäisten vuokrien muodossa.

Siis hemmetti, koskaan ei voi olla tilanne, että yksi asia ei sulkisi pois toista asiaa. Nyt tosiaan tämä asunnonetsimis ja vaihtohässäkkä vie minulta ja lapsilta joulun pois, koska kahta asiaa en voi saada. En voi saada kaavailemaani helppoa joulua ja uutta, pienempää asuntoa samanaikaisesti. Ei, eihän köyhällä ole varaa. Hyvä, jos nyt edes saadaan tuota asuntoa, pelkään pahoin, että siinä on sitä homeongelmaa tai jotakin muuta, jonka vuoksi en pääse siihen muuttamaan?

Mutta, jos en pääse muuttamaan, tarkoittaa se sitten sitä, että joudun velkoihin, en kykene maksamaan laskujani. En kykene edes maksamaan vuokraa, koska rahat eivät riitä. Voi itku, miten inhoan tätä omaa tilannettani, vihaan epävarmuutta ja sitä, että joudun jälleen valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon väliltä sen pienemmän huonon.

Mitä enemmän ajattelen muuttoa, luopumista tästä asunnosta, sen vaikeampaa se on edes ajatuksen tasolla. On niin monta hyvää asiaa jokatapauksessa tässäkin asunnossa ja nähtäväksi jää, onko mahdollisessa uudessa kodissa mitään hyvää. Kuvien perusteella näyttää todella rumalta ja ankealta, verrattuna tähän vaaleaan ja valoisaan kotiin.

Kolikossa on aina kaksi puolta, aina voi jossitella, muttei se auta mitään. Yritän takoa itselleni päähän, että minulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa. On vain pakko jälleen sopeutua, varmaa on vain muutos. Mutta millainen? Hirmuisesti en voi vaikuttaa siihen, millainen muutos on tiedossa.

Työttömän ihmisen elämä on oikeasti ihan kamalaa. En ollenkaan ihmettele, miten työttömyys todellakin lannistaa ihmisen ja saa kovin alakuloiseen mielentilaan. Autonvaihtokaan ei ole niin yksinkertaista työttömänä. Rahaa onkin käytettävissä juuri niin paljon kuin vanhasta autosta saa myydessä ja se siitä. Ja kun minä en halua mitään sellaista autoa, jonka tuolla rahalla saa. Ne on vanhoja tonnin ritsoja, joissa on sitten koko ajan jotakin vikaa, mieluummin sitten ajalen nykyisellä, mutta kun se on liian kallis auto pitää.

Aina eteen tulee se vitun mutta. Jos minulla olisi työpaikka, voisin vaihtaakin auton ja saada edes muutaman tonnin autolainan ja mieleiseni auton. Mutta ei. Minulla ei ole ollut varaa säästää autoon, koska lasten tarpeet ovat menneet etusijalle.

Tarvitsen työni puolesta auton ja kun tällä paikkakunnalla julkista liikennettä ei ole omiin tarpeisiini käytettävissä, on pakko omistaa auto, jolla kulkea välimatkat kodin ja työn välissä. Jos luopuisin autosta, en pystyisi edes ottamaan vastaan työtä, koska en mitenkään pääsisi työmaalle silloin kun pitäisi. Tarvitsen autoa myös lasten harrastuksiin. Julkinen liikenne senkin puolesta kulkee harvoin ja lapsilta menisi monta tuntia odotteluun jne.

Mä niin vihaan tätä epävarmuutta kaikessa ja kaikissa asioissa. Vihaan tätä yksinpuhelua, miettimistä ja asioiden pohtimista yksin. Vihaan käytännön järjestelyjä yksin. Ja siltikin, olen pakotettu kaiken kuitenkin hoitamaan yksin.

Niin ja jos olisin työssä, voisin kuvitellakin ottavani jonkinlaisen asuntolainan saadakseni sellaisen kodin, jossa viihtyisin lasten kanssa. Nyt on pakko ottaa sitä, mitä on tarjolla. Valita huonoista vähiten huonoin vaihtoehto ilman mahdollisuutta vaikuttaa kodin pintoihin, jne. Muovimattoa kylppärinseinissä, yäk, nykyisessä on sentään seinät kaakelia, vaikka lattia onkin hankalasti puhtaana pidettävää rosoista muovimattoa, mutta siedettävä silti. Kuvan perusteella muovimatto oli liimattu seinään kiinni niin rumasti, että saumasta näkyi pursuilleen liimat ja ne oli sitten kuivuneet ikävän näköiseksi, rumaa mutta minkä teen?

Mä niin kärsin. Elämäni tuntuu menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Yksi askel kerrallaan. Ja vastaan ei ole laittamista, voin vain sopeutua muutoksiin, pakollisiin sellaisiin, kun ei ole olemassa vaihtoehtoja. Työttömyys kurjistaa ihan kaiken. Ei riitä, että osaa elää säästäväisesti, koska muutoksien edellä ja niiden kurimuksessa ei ole säästöjä, ei ole varaa mihinkään. Onni onnettomuudessa, että saan edes vähän veronpalautuksia, joilla saan edes osan takuuvuokrasta maksettua. Mutta, olin tosiaan ajatellut niillä rahoilla ilahduttaa lapsia. Nyt se ei ole enää mahdollista. Tämän asunnon takuuvuokran maksoin aikoinaan erissä, opintolainalla.

Avioero ajoi minut talaudelliseen ahdinkoon. Kaikin puolin. Se on nyt sitten se hinta, minkä olen joutunut omasta hengestäni maksamaan ja en tiedä, kannattiko? Minulla oli kaikki, mitä ikinä saatoin osata toivoa, paitsi selväjärkinen ja rakastava mies. Lapsilla oli ehjä koti, tosin ristiriitainen ja henkisesti ahdistava, mutta kulissit oli sentään oikein kivat kaikinpuolin.

Nyt on köyhää, lapsilla kaksi kotia. Minun koti on köyhä ja köyhtyy edelleen ja vain rakkaus on siteenä. Lasten isän koti on rikas ja siellä ei paljon rakkaudesta välitetä. Raha on se määrävä tekijä siellä.

Olen hengissä, mutten jaksa olla kiitollinen, koska köyhän elämä on niin hankalaa kaikinpuolin. Pääsääntöisesti yritän olla onnellinen, mutta aina köyhyys ja raha-asiat saavat minut miettimään sitä, mikä oli ennen paremmin.

Kun aina joudun rahattomana sanomaan lapsille eioota, isänsä sanoo eioota huvikseen, käyttäen rahat itseensä ja omiin huvituksiin. Olen sopeutunut, sopeudun aina vaan uudelleen yhä köyhempään ja köyhempään elämään.

Yritän, parhaani. Lasten vuoksi, he ovat syyttömiä minun heikkoon taloudelliseen tilanteeseen. Olen jo oman elämänlaadun laskenut niin alas, jotta lapset voisivat olla tasavertaisia ikätovereidensa kanssa. Jotta he eivät kokisi minun köyhyyttäni liian musertavana.

Elämässä kärsimys on taattua tavaraa. Se tulee elämässä esiin kaikin tavoin. Ihmissuhteissa, kuin työelämässä, kuin vapaallakin, kuin kodissa, kuin taloudessa. Se on minun elämääni. Jokapäiväistä kärsimysnäytelmää, johon pitää vain sopeutua, kun vaihtoehtoja ei ole.

Kun ei ole työtä, kun ei ole juuri nyt terveyttä, kun ei säästöjä, kun ei ole omaisuutta, ei rikasta sukua, ei sukua, joka välittäisi, ei ole läheisiä ihmisiä, ei ole ystäviä, ei tuttuja, ei suhteita yhtään minnekään päin. Ei ole elämässä muuta tavoitetta kuin saada kasvatettua lapset isoiksi ja sitten voin päästää henkeni menemään. Sitten olen työni tehnyt tässä kurjassa elämässäni.

Elämä on sairaus, joka johtaa kuolemaan. Niin se on.