Suon itselleni sen levon, joka kohdallani tarkoittaa alakuloa, tietynlaista luovuttamista. Olen jaksanut koko elämäni, yksin. Vähän kerrallaan päästän irti tuosta jaksamisesta, minun ei oikeasti tarvitse jaksaa, ei yksin. Mutta, pakko jaksaa, koska olen yksin.

En pääse yksinäisyydestäni, se on asia mikä pakottaa minut jaksamaan, koska lapset. Vaikken jaksaisikaan, he ovat syyttömiä ja tarvitsevat minua. Heidän vuokseen en saata päästää itseäni vellomaan syvissä vesissä, paitsi kun tiedän olevani täysin yksin, kun he ovat isällään.

Periaatteessa elämässäni on kaikki hyvin, paremmin kuin hyvin, vaikka muutosta onkin ilmoilla monesta suunnasta. Kustannuksia on karsittava niin autoilun saralla,kuin asumisenkin. Kaikki on hyvin, mutta nyt alan vähän kerrallaan kokea väsymystä, sellaista etten oikeasti jaksa, sellaista tietynlaista irtipäästämistä ja hyväksymistä, ettei yksinään tarvitsisi edes jaksaa.

Ynnään yhä uudelleen elämääni, se on elettyä ja sellaista kuin se on ollut. Sitä ei voi muuttaa. Huomaan aina vaan uudelleen, miten parikymmentä vuotta meni hukkaan, en koskaan päässyt elämään ollessani avioliitossa. Elin orjana, käskyläisenä ja tein kuten käskettiin. En todellakaan elänyt omaa elämääni. Se päättyi juuri sillä hetkellä alkaessani seurustelun tulevien lasten isän kanssa.

Toisaalta, oli siinäkin elämässä ne omat hetkensä, jotka ylittivät ja saivat unohtamaan kaiken kärsimyksen ja loi uskoa tulevaan.

Kaikesta huolimatta olen nyt tässä ja koen seurauksia omista valinnoistani. Kärsin toisaalta ja toisaalta en osaa vieläkään elää sitä omaa elämää. Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, miten ihminen elää omaansa. Minun elämäni perustuu ihan puhtaasti vain omien lasten huolenpitoon ja siihen, että jokainen heistä pärjää omillaan sitten kun sen aika on.

Olen itse joutunut pärjäämään ja selviytymään jokapäiväisessä elämässäni. Huomaan useinkin kysyvän, kuinka kauan vielä on pärjättävä ja selviydyttävä? Miksi pitää pärjätä, miksi selviytyä? Eikö ole muuta vaihtoehtoa kuin jokapäiväinen selviytyminen aamusta, iltaan. Kun yö ja uni on itselleni sitten se elämän paras hetki ja aamuisin joudun käymään valtavaa työskentelyä muistaakseni, miksi oikein pitää herätä ja nousta ylös.

Pidän kiinni jokaisesta rutiinista, ilman niitä olisin hukassa silloin, kun oma jaksaminen heittää häränpyllyä, toimin ikään kuin automaattiohjauksella.

Olen hyvin lähellä luovuttamista, oma mieleni ei enää jaksa keksiä syitä, miksi juuri minun pitää jaksaa päivästä toiseen painia samojen pettymysten ja mieliharmien parissa. Jokainen päivä olen tilanteessa, jossa joudun jo melkoisen kylmästikin toteamaan, että elämä on. sellaista kuin se on, ilman hyvää useimmiten.

Olen nähnyt enemmän pahaa elämäni aikana, kuin sitä hyvää. Ja vaikka tapahtuisi mitä, yksin saan olla kaikkea todistamassa, se tuntuu aina vaan kamalammalta. Kun ei ole sitä ihmistä ,jota voisi vaivata silloin kun itselle siltä tuntuu. Olen itse ollut koko elämäni toisten tukena, apuna ihan hyväksikäytettävyyteen asti. Olen jokseenkin tyhmä ihminen, etten itse ole ymmärtänyt sitä, miten minua on käytetty hyväksi ja minusta on revitty irti kaikki mikä lähtee.

Menneessä kuvittelin, että ystävät ovat oikesti ystäviä ja eron aikoihin se kylmä totuus sitten iski. Jokainen, jota luulin ystäväkseni, pakeni luotani, juuri silloin kun olisin eniten toisia tarvinnut. Jäin yksin ja jättäydyin yksin, koska en tuolloin jaksanut pitää yllä minkäänlaisia ihmissuhteita ja osa ihmisistä onnistui puukottamaan omaan selkääni, ne kaikkein läheisimmät silloiset ihmiset. Ja nyt olen yksin.

Joskus kuvittelen, miltä tuntuisi olla aidosti onnellinen? Mietin usein, olenko koskaan ollut onnellinen? En varmaankaan tiedä edes, mitä onnellisuus on? Kun en ole sellaiseen vieläkään törmännyt. Hetkittäin, ihan sekunnin murto-osan olen saattanut kokea onnellsuutta, kunnes jälleen elämän kylmät realiteetit on tipauttanut todellisuuteen.

Onni ja onnellisuus on jotakin sellaista, mitä ei voi saavuttaa. On helpompi rypeä kurjuudessa kuin oikeasti kokea olevansa onnellinen.

Ihmisenä olen ihan paska, sellainen ettei minua voi sietää kukaan. saan kaikki ihmiset jollain lailla suuttumaan itseeni ja usein en ymmärrä itse, mikä meni vikaan. Tiedän, etten ole koskaan osannut miellyttää ketään, siis millään tavoin en osaa mielistellä tai kainostella kenenkään edessä. Minulle on ihan sama, onko ihminen edessäni itse pohatta tai kerjäläinen, ihminen kuitenkin. Siis en osaa pokkuroida kenenkään edessä, titteleillä tai millään muullakaan ei ole minulle mitään arvoa, ei merkitystä ja se osaltaan ärsyttää niitä ihmisiä, joille ne asiat ovat elämää suurempia juttuja, jotka määrittävät ihmisen arvon. Minulle ihmisen arvo määrittyy sydämen kautta, siis ratkaisevaa on, millainen ihminen itsessään on. Ja siltikin jokainen ihminen on samanarvoinen ihmisenä. Tasavertainen, tasa-arvoinen kaikenkaikkiaan. Samoin en osaa  surkutella ja kauhistella ihmisen onnettomuuksia, en ihmisten kokemuksia jne. Tuumaan useinkin, että se on vain elämää, jokaisella ihmisellä on ne omat kokemuksensa, hyvät ja huonot ja ne ei siitä mihinkään muutu, vaikka kuinka surkuttelisi tai voivottelisi.

Muistan, miten teininä minulla ei ollut mitään tai ketään idolia, muilla oli aina joku, jota sitten palvoivat henkeen ja vereen asti. Minusta oli kovin outoa sellainen touhu, samoin en voinut ymmärtää ihmisiä, jotka olivat jonkin tietyn merkin tai aatteen uskollisia ystäviä. Tänään ymmärrän, ihminen tarvitsee edelleenkin jonkin viiteryhmän, mihin samaistua, pitää olla samanlainen kuin muutkin ja tehdä samoin kuin muutkin. Laumaeläimen normaalia toimintaa.

Itkettää, en vain itke. Kyyneleet on loppu, niitä ei ole enää. Kurkkua kuristaa. Kasaan tähän oloon vielä ahdistuksen ja kaikenmaailman pikkuruiset huolen siemenet, jotka on alkaneet itämään. Kohta saan olla taas satoa niittämässä, katuen elämääni ja epäonneani.

Olen väsynyt elämään. Siihen, etten saa mitään iloa, mistään. Kannan useinkin taakkoja, jotka eivät edes minulle kuuluisi, ja väsyn omien ja muiden taakkojen kantamiseen. Sitten kun en jaksa, kukaan ei ole kantamassa minun taakkaani, edes sitä pientä hetkeä, vaan on jaksettava, vaikkei jaksaisikaan. Raahustaa eteenpäin, yksin.

Sekin on kamalaa, kun yritän viimeisillä voimilla tukeutua johonkin, pahimmillaan olen saanut haukut päälleni tai ainakin moitteet siitä, etten jaksa jaksaa. Kaiken kokemani jälkeen en osaa enää muuta, kuin päivästä toiseen mennä eteenpäin, yksin. Tietäen, etten ole kelvollinen saamaan itse tukea, silloin kun sitä olisin tarvinnut ja silloin kun sitä joskus tarviin. Yksin on vain pärjättävä.

Hajoaako pääni siitä ristiriidsta, kun minusta on alkanut tuntua, etten kovin kauaa jaksa yksinäin pärjätä ja kuitenkin pitää vielä jaksaa? Yksin.

En halua pärjätä yksin, en jaksa yksin. En kovin pitkään enää. Alan olla siinä rajoilla, kun jaksamiseni raja ylittyy, kun taakkani painaa minut lyhistäen maahan.

Miettikää se tunne, kun olisi paljon jaettavaa, muttei ketään kelle jakaa. Turhautuneena sitä sitten heittelee minne milloinkin, minun tapauksessa kirjoitan. Kaadan ylimääräistä näihin mietteisiin täällä, kuin mielen kaatopaikka, kirjoitan asioita, joista en puhu kelleen. Kirjoitan ajatuksiani, kuin päiväkirjaa.

Kuinka paljon ihminen jaksaa kaikenmaailman sontaa omassa elämässä? MIksi pitää jaksaa, vaikkei jaksaisikaan?