Itselläni on hienoinen taipumus vaipua synkkyyteen, jopa silloin kun kaikki asiat ovat kunnossa. Yleensä synkkyys valtaa mieleni, koska koen musertavaa syyllisyyttä, syyllisyyttä siitä, että olen onnistunut jossakin, olen itse saanut aikaan jotain hyvää jne. Ikään kuin en saisi olla onnellinen tai en voisi nauttia niistä asioista, jotka tuovat iloa ja tyytyväisyyttä.

Olenko oppinut äidiltäni jotain tuon kaltaista? Uskoisin niin, koska usein, aina kun olen omista onnistumisista hänelle kertonut, hän onnistuu puheillaan ja eleillään saamaan itselleni kovin syyllisen olon.

Nykyisellään en enää kerro asioistani äidilleni. Saan pitää omat ilonaiheeni, ilman toisen arvostelua, lyttyynlyömistä ja mielipahaa, joka hänelle väistämättä tulee aina kun joku on aidosti onnellinen. Äitini on oikein hyvä ja omimmillaan silloin, kun jollakulla ihmisellä on kurjaa, elämässä menee vielä huonommin kuin hänellä itsellään. Mutta suoranainen helvetti on valloillaan, jos hän ei hyödy jotenkin toisten hyvinvoinnista. Voi sitä panettelun ja arvostelun määrää, kateutta ja pahansuopuutta ja ivaa.

Edellisen olen huomannut vasta sen jälkeen, kun olen ottanut etäisyyttä äitiini. Nykyisellään tavatessani häntä, en voi kuin ihmetellä, miten taitavasti hän on osannut vedellä oikeista naruista saadakseen haluamansa. Alkoholisti on alkoholisti, vain se on tärkeää, vaikka toinen muuta väittäisikin. Se, että saa varmistettua itselleen, keinolla millä hyvänsä annoksensa, menee ihan kaiken edelle ja sen hyväksyminen edellisten  vuosien aikana on ollut kova pala itselleni.

Hyvinvointia miettiessäni äidilleni hyvinvointi on tarkoittanut ja tarkoittaa siis sen päivittäisen alkoholin saamista. Se hänellä on ensimmäisenä mielessä ja viimeisenä nukkumaan mennessä. Näin siis itse koen ja näen tilanteen. Mutta, se on hänen elämänsä, oikeastaan minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin ollut hyväksyä tuo tosiasia. Ensin tulee alkoholi ja sen jälkeen kaikki muut jutut.

Eräänlainen lapsellinen itsekkyys on yksi äitini perusominaisuuksista, senkin olen oppinut vasta hiljattain. Ongelmainen lapsi, jos voin niin sanoa, hemmoteltu kakara, joka ei ole oppinut kantamaan vastuutaan koskaan. Jollain lailla myös itsekäs, kovin naamioidusti tosin, koska haluaa kuitenkin ja on aina paapomassa, auttamassa muita liiankin kanssa ja tietysti jakelemassa niitä hyviä neuvojaan.

Jokaisella ihmisellä on kuitenkin oikeutensa omiin mielipiteisiin, omaan elämäänsä sellaisenaan, kuin se on. Ei minulla tai kellään muullakaan ole oikeutta määritellä, miten kenenkään tulisi elämäänsä elää tai millaisia valintoja kukin meistä tekee. Ainoa, mihin itse voimme vaikuttaa, on se tapa, millä suhtaudumme edellämainittuihin asioihin.

Kunnioitammeko toista ihmistä niin paljon, että voimme jättää omat mielipiteemme omaan tietoomme, annamme jokaisen ihmisen kohdata omat elämänsä haasteet sellaisina kuin ne tulevat vai yritämmekö muka suojella, auttaa ja ennalta-ehkäistä ja hallita jopa toisen ihmisen elämää? Vain tarkoittaessamme hyvää.

Mutta, kun minun näkemykseni hyvästä ei ole välttämättä sama asia, kuin sen toisen ihmisen hyvä. Se, mikä minulle on oikein ja toivottavaa, ei ole välttämättä ollenkaan oikein toiselle, eikä toivottavaa. Silloin, kun aikuinen ihminen on itse tyytyväinen omaan elämäänsä, eikä näe tarvetta muutoksille, on kenenkään toisen ihan turhaa mennä sanomaan, miten toisen pitäisi olla ja elää.

Kun kyseessä on siis aikuiset ihmiset, he ovat itse vastuussa omista elämistään ja tekemisistään. Joskus hyvää tarkoittava apu saattaa viedä ihmiseltä pois sen vastuun, mikä pitäisi kyetä kantamaan, olkoonkin kyseessä vaikkapa väärät valinnat ja seurausten kanssa eläminen ja niistä vastuunottaminen.

Aikuisten ihmisten on kyettävä ensisijaisesti huolehtimaan omista asioistaan, ei niin että aina löytyy se pelastava enkeli, joka auttaa jokaisessa hädässä, joka pahimmillaan tietoisesti ja itse aiheutettu juurikin väärien valintojen kautta.

Kukaan ei voi kantaa toiselle kuuluvaa vastuuta, juurikin siitä omasta elämästä. Äitini ei ole kyennyt kantamaan vastuuta omasta elämästään, mutta on sitäkin enemmän pyrkinyt huolehtimaan ja laittamaan näppinsä toisten elämiin, muka apuna ja huolenpitona ja siten vaikeuttanut meidän sisarustenkin elämää.

Nykyisellään ymmärrän, miten elämän ihan ne normaalit asiat ovat olleet äitini mielessä jotenkin suurta ja saavuttamatonta, tietenkin. Koska hän ei ole koskaan oppinut kantamaan hänelle kuuluvaa vastuuta omasta elämästä. Äitini elämä on aina ollut suuremmoista juuri silloin, kun hän on saanut jotakin, kun joku on häntä auttanut, passannut, paaponut. Elämän normaalit vastoinkäymiset, pettymykset ovat olleet liian aikuisiällä liian musertavia kestää, koska häntä on lapsuudessa niin suojeltu, hemmoteltu ja paapottu, säälitty ja ennenkaikkea autettu ja tehty puolesta. Sitten kun onkin pitänyt pärjätä omineen, yksin ei siitä olekaan tullut mitään, hän on hakemalla hakenut ne vastuunkantajat elämäänsä, siirtänyt tiedostamatta elämänsä vastuun muille ihmisille ja syyllistänyt sitten muut, kun asiat eivät ole menneet hänen toiveidensa mukaisesti.

On jännä ymmärtää tätä kuviota, mihin itsekin olen kasvanut ja ymmärrän, mistä oma epämääräinen syyllisyyteni kumpuaa, ymmärrän, mistä oma peruskateellisuuteni oikein kumpuaa, mistä olen nähnyt mallin ollakseni kateellinen muille. Ja kaikki tuo, ihan syyttä tavallaan.

On ollut huojentavaa ymmärtää se, että minun oma onnellisuus, hyvinvointi ja positiivisuus eivät ole pois keneltäkään toiselta, varsinkaan äidiltäni. On huojentavaa ollut ymmärtää, ettei äitini onni ole minun vastuullani, sen työn hän joutuu ihan itse tekemään, kuten kaikki muutkin ihmiset. Vierellä kulkijaa tarvitaan aina, jokainen meistä tarvitsee ihmisen, joka ei kuitenkaan ota vastuulleen toisen elämää.

Jokainen meistä oppii asioita joskus hyvinkin kipeästi, kantapään kautta hurjimmillaan, mutta oppii kuitenkin. Ihminen ei opi, jos aina joku toinen tekee puolesta, kantaa vastuun toisen puolesta. Joskus on lapsistakin päästettävä irti ja ymmärrettävä, että on aika opetella pärjäämään omineen ja kantamaan vastuu ja seuraukset aivan itse.

Omaa lastenkasvatusta on pitkälti ohjannut juurikin se, että lapsi todellakin pärjää elämässään omillaan sitten joskus. osaa kantaa elämään kuuluvan vastuunsa sitten kun sen aika on. Minusta ei tunnu kamalalta päästää lapsia omiin elämiinsä, opettelemaan itsenäisyyttä ja vastuuta omasta elosta. Tiedän heidän pärjäävän, he ovat oppineet sen läksyn, että niin makaa kuin petaa. Ja jos jotain ei ole sisäistetty, niin elämä sitten opettaa loput. En voi itsekään olla aina paikalla, huolehtien ja paapoen. Kyllä se on niin, että vanhempien on kyettävä tekemään itsestään tarpeettomia lapsiinsa nähden. Se poista rakkautta, ei välittämistä. Mutta sehän onkin kaikkein pahinta lapselle itselleen, jos vanhempi tekee itsestään liian tarpeellisen, niin ettei lapsi omin voimin kykene tai halua alkaa kantamaan omaa vastuuta omasta elämästään.