Eihän asiat voi koskaan mennä kerralla niinkuin niiden toivoisi menevän. Muutama hassu pieni pettymys ja mun elämä jälleen romahti hetkellisesti. Nyt voisin jo sanoa olevani niin kovin lähellä sitä pistettä, että pää räjähtää just. Pettymysten jälkeen alkaa se armoton itsensä syyllistäminen, vikojen etsiminen omasta itsestä.

Ei siinä, olen perusperusonnellinen näinkin, kotona. Olen tehnyt hurjan paljon töitä tämän eteen, että kykenen olemaan päivät pitkät kotosalla, tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Olen opetellut olemaan niin, etten koe jatkuvasti sitä ikävää tunnetta, että seinät kaatuvat päälle. Viihdyn kotosalla mutta sen kääntöpuolena on heikko talaudellinen tilanne, joka ei mahdollista kuin perustarpeiden vajavaisen tyydytyksen laskuineen ja ruokineen.

Oma motiivini tehdä töitä on vain ja ainoastaan raha, tuo ikävä vaihdon väline, jota ilmankaan ei voi elää. Ja vaikken itse tarvitsi, niin jälkikasvu sitäkin enemmän. Mitä isommiksi kasvavat, sen isommiksi muuttuvat menot myöskin tulojen jäädessä samalle tasolle ja jossain vaiheessa jopa tipahtaa, onhan lapseni näissäkin asioissa väliinputoajia. Isänsä huomattavat vuositulot estävät esimerkiksi opintotuen saamisen ja samaan aikaan kuitenkin isän osuus elatusmaksuista maksaa kela sillä lakisääteisellä minimillä. Niin ristiriitaista, että lastenvalvojan edessä isä on täysin varaton elättämään lapsensa ja kelan edessä vuositulot yksinään estävät opintotuen saamisen. Ja isähän ei suostu lapsen kustannuksia maksamaan, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Minun kohdalla raadollinen todellisuus on sitten se, että omat käytettävissä olevat varat tipahtavat lapsilisän verran, lapsi ei saa mistään rahaa ja minulla ei ole enää sitäkään vähää varaa antaa tai kustantaa lapselle yhtään mitään. Vaikutus ulottuu myös muihin lapsilisiin pienentävästi. No, aina sitä on jotenkin pärjätty ja eiköhän lapselle tule hätä itselleenkin, niin toivon mukaan etsii koulun ohelle itselleen työtä saadakseen kirjoja ja vaatteita ja muuta elämään tarvittavaa.

Surkuttelin eilen epäonneani. Sain työn, mutten voi käytännön mahdottomuuksien vuoksi sitä sitten ottaakaan. Se on niin epäreilua, työ olisi ollut itselleni niin mieluista ja motivoivaa tehdä, mutta. Aina sama MUTTA. Jokaisessa perhanan asiassa on se mutta. Jokotai, ota tai jätä.

Käteni ovat sidotut olemaan työttömänä kotona. Juuri siihen asti, kunnes minulla on se perhanan vakityö, joka sitten kyllä pitää huolen, etten muuta enää jaksakaan tehdä. Kaikkea kun ei voi saada. Eilen tokaisin miesystävällekin, asiasta ja sonoin, että jos minulla olisi rikas mies, jos minun ei tarvitsisi yksin vastata laskuista ja menoista, voisin tehdäkin melkein sitä mitä haluaisin, minulla olisi vapaat kädet työllistää itse itseni ja tehdä juuri niitä asioita, joissa pääsisin toteuttamaan omia vahvuuksiani. Mutta, kun ei ole rikasta miestä, joka maksaisi laskuni, ei ole rikasta miestä, joka toisi taloudellista turvaa sen aikaa, että voisin itse kokeilla kepillä, kokeilla omia vahvuuksia ja kokeilla niitä työpaikkoja, tehtäviä, joista nyt vaan voin käytännön mahdottomuuksien vuoksi luovuttava. Hemmetti sentään.

Sitten vielä lasten asiat painavat päälle. Verikokeita, lääkäriaikoja ja muita tapaamisia pilvin pimein. Olisi helpompaa, jos olisi kaksi jakamassa taakkaa, mutta minä hoidan asiat yksin, ilman toista. Pohdin asiat yksin, mutta päätöksiä en voi tehdä yksin. Helvetillinen nimien metsästys lähestulkoon jokaiseen lappuun, asiat viivästyvät ja jos sanon exälle yhdenkin väärän sanan, hän voi vetää hatusta omia luuloja, pelkoja ja nimen saanti asiakirjoihin vaikeutuu. On se hemmetin vaikeaa asioida edes pankissa, aina valtakirjan kera ja nimen saanti yksinkertaisenkin asian hoitamiseen on minulle suuri rasitus, johtuen siitä ,etten edelleen kestä romahtamatta exän tapaamisia. Menen edelleenkin jonkinlaiseen hätätilaan jokaisen kohtaamisen jälkeen ja siitä toipuminen on aina pitkä juttu itselleni. Aloitan kaiken aina ikäänkuin uudelleen.

Ja kun exä ei aina ymmärrä, että lasten parhaaksi. Hän ei kykene ajattelmaan kuin omaa parastaan oli se asia mikä tahansa.

No, peruuttelen omia haaveitani, luovun jälleen uudemman kera voista leivän päällä. Yrityksistä huolimatta olen edelleen työtön, kotona. Minulle se on kovin häpeällistä, koska olen itse tienannut aiemmin aina omat rahani ja nyt kun joudun olemaan yhteiskunnan armoilla, se on kovin inhottavaa ja vastenmielistä. Sekä nyt olen myös huomannut sen, miten työttömän ei oikeasti kannata muuta kuin olla kotona. Kaikesta oma-aloitteellisuudesta toki saa rangaistuksen tai ainakin on pelko siitä, että väärin perustein luokiteltaisiinkin johonkin toiseen katekoriaan, ja se pienikin toimeentulo evättäisiin. Mitään ei kannata siis tehdä, kuin odottaa ja etsiä ahkerasti vain sitä työtä. Ja sitten kun on työnantajien on ikäänkuin pakko ilmoittaa tietyt paikat julkiseen hakuun, vaikka heillä olisi jo sopiva ihminen omasta takaa. Sitten onnistun itse hakemaan näitä paikkoja, ja ei tule edes ilmoitusta, jossa kerrottaisiin, että etten ole sopiva tehtävään.

On tämä vaan välillä niin pyllystä. Jotain pitäisi tehdä, mutta kädet on sidottu jokaiseen suuntaan. Kun ihminen ei voi vapaasti rakentaa toimeentuloaan. Tai voisin, jos tosiaan minulle olisi rikas mies tai muuta omaisuutta, joka olisi turva. No, ihan sama.

Elämä jatkuu kuten ennenkin. Tänään tosin asioilta tullessani koin, kuinka en eläisi ollenkaan omaa elämääni. Kuin olisin vain jokin sivustaseuraaja jonkun toisen elämässä. Mietin, olenko nyt pimahtanut ja kunnolla. Olo oli semmoinen sivustaseuraajan, ikäänkuin vierestä katselin ihmistä, joka ajoi autoa ja mietti päänsä puhki kaikkia juoksevia juttuja.

Ei olisikaan mikään ihme, että pää vihdoinkin sanoisi sopimuksensa irti. On tämä elämä koetellut niin paljon ja kun olen kaikenlisäksi yksinäni saanut selviytyä kaikista asioista. Niin hyvistä kuin huonoistakin asioista. Yksin. Yksin kokoamaan aina uudelleen itseni, yksin tsemppaamaan itseni uusiin pettymyksiin, uskaltautumaan yksin .

Voi helvetin helvetti, se tämä maanpäällinen elämä on ja kidutus on taattua. Olen jo niin väsynyt tähän oppimiseen, kaiken oppimiseen oman kokemuksen ja oman kantapään kautta. JOkainen pienikin ilo on muuttunut myrkyksi omassa elämässäni. Enää en ymmärrä, mitä teen väärin, mitä olen tehnyt väärin saadakseni tämän kokemuksen. En jaksa ymmärtää, en jaksa välittää. Haluan vain, että tämä kokemus loppuisi.

Omassa elämässä käteni ovat sidotut vielä vuosiksi. Ja minun pitäisi pystyä olemaan äiti vielä pitkän aikaa lapsilleni. Olemaan se tuki ja turva, ilmeisen ainut sellainen lapsilleni. Minun pitää jaksaa vielä muutamia vuosia ja sitten olen vapaa kaikista sidonnaisuuksista?