Suku on pahin ja taasen sain sen omakohtaisesti tuta. Oma kiukku on nyt laantunut sen verran, että enää ei harmita ihan niin paljoa ja voin järkevästi yrittää sulatella asiaa.

Mutta, siltikin sieppaa niin perinpohjin, kun alan miettiä asiaa. Valehtelu, kirkkain silmin päin näköä minulle. Miksi? No arvaan syyn, perinpohjin laiska ja saamaton ihminen odottaa kotipalvelua ja "apua" ja kerää vähän ns. säälipisteitä, jotta taloudellista apua kertyisi mahdollisimman paljon. Valitettavasti vain tiedän totuuden, tiesin miten asiat oikeasti ovat ja en voinut kuin kuunnella ja esittää ihmetteleviä kysymyksiä tuon ihmisen suuntaan.

En olisi koskaan uskonut tuon ihmisen kykenevän moiseen, siis valehteluun ja nyt sekin päivä on nähty. En tiedä mihin enää pitää uskoa, mutta kyllä minun pieni apuni päättyi hänen kohdallaan. En voi sietää valhetta, en sitä, että valehdellaan päin naamaa ja kerrotaan asioita, joiden tarkoituksena on vain oma hyöty, niin ettei itse tarvitse ottaa vastuuta mistään.

Vuosien aikana olen ymmärtänyt, ettei minulle kehdata kertoa rehellistä totuutta, sitä peitellään ja kaunistellaan asioita. Jätetään kertomatta olennaisia seikkoja tai sitten ei kerrota ollenkaan ja annetaan minun olettaa ja arvailla ja ihmetellä mistä milloinkin tuulee.

Tämä asiahan ei minulle suoranaisesti kuulu, paitsi kun menin lupaamaan apuani. Nyt nuo ihmiset kuvittelevat minun olevan rikas ja että minulta voi lypsää rahaa kertomalla totuudenvastaista. Kaikella on tarkoituksensa, kuten tässäkin asiassa. Vähän aikaa sitten ihmettelin itsekseni, miksi eräs asia oli kuin jätetty minun t nähtäväkseni ja nyt se syy selvisi. Jotta tietäisin totuuden, kun sen aika on. Ja nyt kun tiedän totuuden, en voi olla ihmettelemättä sitä, millaisena ihmisenä he minua oikein pitävät.

Tuntuu ihan kauhealta, että ihminen voi vajota noin alas, valehtelemaan ja vääristelemään totuutta. Minä olen yrittänyt kaikesta huolimatta olla tukena, tarjonnut apuani ja näköjään ainoa apu, mitä minulta odotetaan on raha. Ja sitähän minulla ei ole valitettavasti. Ja sitä nämä ihmiset nyt kerjäävät minulta valehdellen.

Olen yllättynyt, koska olen kuvitellut nämäkin ihmiset rehellisiksi ja vastuunsa tunteviksi. Mutta, väärässä olin. Olen tosiaankin pettynyt, en saata uskoa, että ihminen voi oikeasti olla niin kiero, että kuvittelee valehdellen saavansa säälipisteitä ja kuvittelee, että minun kukkaronnyörit heltiää niin.

Ei heltiä kukkaronnuorit, koska kukkarossa ei ole edes omille lapsilleni antaa. Ja oikeastaan, mitä nämä ihmiset ovat minulle tehneet? Olenko koskaan saanut edes kiitosta kaikesta siitä, mitä olen auttanut? Päinvastoin, minua on parjattu ja haukuttu ja arvosteltu, vaadittu lisää ja enemmän. Sitten jätetty yksin selviämään, kun olisin tarvinnut apua itse.

Olen yrittänyt, unohtaa ja antaa anteeksi. Olen yrittänyt ymmärtää heitä ihmisinä, vajavaisina ja epätäydellisinä, siten kuin yritän ymmärtää itseänikin. Täydellistä ihmistä ei ole. Olen yrittänyt olla huomaamatta toisten virheitä ja olla välitämäättä negatiivisista puolista ja yrittänyt etsiä sitä positiivista puolta heistä ihmisinä. Olen yrittänyt sietää kaikenmaailman lotkautukset, pettymyksen osoitukset ja huonon kohtelun, olla välittämättä.

Ja tässä on sitten kiitos, valehtelua päin näköä.

Samaan aikaan on kyllä rahaa kalliisiin huvituksiin ja aikuisten menoihin, mutta perusasiat jälleen hoitamatta. Ja sitten valehdellaan, että saataisiin hyötyä toisten rahoista. Luulen, etten ole ainoa lypsettävä. No, tämä lehmä meni juuri umpeen. Olisi ihminen ollut rehellinen, tunnustanut oman heikkoutensa ja kertonut totuuden sellaisena kuin se on. Mutta, päättivätkin sitten yksissä tuumin lähteä valheen tielle ja sehän ei koskaan ole kestävä tie.

Valheilla ei pitkälle pötkitä ja totuus on aina tuleva ilmi jossakin vaiheessa. Tässä tapauksessa vain tiesin totuuden valitettavasti jo ennen yhtään valhetta ja kuullessani valheita, en voinut kuin olla ihmeissäni, miksi? Kuinka tyhmänä ihmiset minua pitävätkään?

Tosin, vaikken tietäisi asiaa valheeksi, se ei siltikään muuttaisi mitään. Minun taloudellinen apuni on olosuhteidenkin pakosta poissa pelistä. Kun itse taistelen toimeentulon kanssa.

Mietin, mistä nämä ihmiset ovatkaan saaneet päähänsä, että minulla olisi ylimääräistä rahaa? Se, että olen oppinut säästäväiseksi ja osaan ennakoiden elää ja säästää kaikesta, ei vielä tee minusta rikasta. Tosin, minulla ei ole sitä pohjatonta rahareikää, ei pohjatonta janoa, jonka olut saa aikaan. Minä en tee hätiköityjä päätöksiä rahantuhlaamisen muodossa tyhjänpäiväisiin huvituksiin, vaan ymmärrän, että se kaikki olisi poissa ennenkaikkea lapsiltani ja heidän hyvinvoinnistaan. Toisin kuin näillä ihmisillä, joilla on vaikeuksia todellakin  hoitaa omia asioitaan, ei se raha-asioidenkaan pitäminen kunnossa ole näköjään itsestäänselvää. Mutta, aikuisia ihmisiä ja olen yllättynyt negatiivisella tavalla. Että omalla tuhlaavaisuudella eletään hetki herroiksi ja sitten kirkkain silmin luotetaan siihen, että kyllähän minä autan kun vähän kitistään sitä ja tätä. Ei, ei se mene niin.

Tässä kohdin menee minun rajani nyt. Ihmettelinkin, mistä ovat moisiin huvituksiin rahaa saaneet ja nyt sitten itketään. Oma on ollut heidän valintansa ja nyt heidän on elettävä sen mukaan. Raha, joka oli tarkoitettu ihan muuhun, kuin vapaa-ajan viettoon...No, ei ole minun ongelma. Toivottavasti kokemus kasvattaa ihmisenä.

Ilmeisesti nämä samat ihmiset odottavat tälläkin hetkellä, että joku tulee tekemään kaiken heidän puolestaan, niin ettei itse tarvitse kuin istua persiillään odottamassa ja antamassa neuvoja siitä, miten asiat pitäisi hoitaa. Siis heidän asiansa.

Mutta, nyt saavat pärjätä omineen. Kun kykenevät hyvituksiin, pitää myös osata kantaa se perusnormielämä myös. Elämä ei ole pelkkää kivaa ja hurvittelua, vaan arjesskin joutuu näkemään vaivaa ihan itse, jotta sellainen normaali elämä mahdollistuu. Oikeasti luulin, että tällainen asia olisi opittuna vuosien aikana heidänkin kohdallaan, mutta ilmeisesti ei.

Minun näkökulmastani koen, että heidän on niin helppo heittäytyä avuttomiksi ja odottaa ihmisten avuliaisuuden esiintulemista. Röyhkeää toisten hyväksikäyttöä, jota en itse pysty omalle kohdalleni hyväksymään. En alistu tai suostu enää olemaan ihminen, jota käytetään surutta hyväksi ja sitten kun ei enää tarvita, hylätään taasen siksi aikaa, kunnes tulee uusi tarve. Ei, se ei enää mene niin.

Vastavuoroisuutta olisin viimeistään silloin odottanut, kun olin itse eron aikaan avuntarpeessa. Mutta ei. Kukaan ei edes vahingossa erehtynyt edes kysymään, olisinko tarvinnut apua. Sitten kysyin apua heiltä suoraan, ja eivät auttaneet. Silloin ymmärsin kovin vastahakoisesti oman asemani pelkkänä lypsylehmänä ja hyväksikäytettävänä tyyppinä, jolla ei ole heidän silmissään muuta arvoa kuin se hyöty, jonka minusta sai nyhdettyä irti.

Olen pettynyt, mutta tämä taasen todisti oikeaksi sen, etten ole ihmisenä heille minkään arvoinen. Heillekin olen vain ihminen, joka muistetaan vain silloin, kun he ovat vaille jotakin.

Ikävää ja en suostu sellaiseen enää.