Nyt jo mietin, miten oletan mokanneeni jotakin työnhaun suhteen, mutta eihän siinä olisi mitään uutta tai ihmeellistä minulle. Onnistun monesti ryssimään tietämättäni, tahtomattani asioita, joten ei maailmani onneksi kaadu yhteen mokaan. Sellaista elämä välillä  on. Kuitenkin sitten mietin, että olen täysi nolla, en kelpaa mihinkään. Ja miksi edes kelpaisinkaan?

Tämän päivän työtehtävät vaativat tekijältään paljon ja paljoon minusta ei ole, ainakin itse koen niin. Alamaissa olen tänään yrittänyt psyykata itseäni, ettei se haittaa, jos jotenkin mokaa, ei vaikka se maksaisi sitten sen työpaikan. Olen niin onneton ja yksin pohdin jälleen näitäkin asioita. Tänään olisi ollut mukava keskustella jonkun ihmisen kanssa, vaihtaa ajatuksia ja kuulla toisen ihmisen mielipiteitä.

Mutta, yksin tsemppaan itseäni, ei haittaa. Ehkä joskus tulee uusia mahdollisuuksia. Tai sitten ei. Hetken ehdin jo olla varma, että ainakin yksi työmaa olisi edessä, vaan taisi ollakin toive-ajattelua semmoinen.

No, olempa taas yhtä kokemusta ja yhtä pettymystä rikkaampi.

Mietin myös, miten toiset odottavat viikonloppua. Minulle on ihan sama, mikä päivä on milloinkin. Jokainen päivä on toisensa kopio. Olen aina vaan kotona, yksin 7-20 ja tuonkin jälkeen olen henkisesti joka tapauksessa yksin, vaikka toinen kuorsaa fyysisenä sohvalla.

No, yritän olla kärsimättä, yritän olla toiveikas, ehkä jonain päivänä kaikki on toisin, elämäni on myös mminulle mielekästä tai sitten ei. Pystyn onneksi olemaan välittämättä omista toiveistani, omista ajatuksistani. Osaan olla ajattelematta mitään, osaan olla tuntematta mitään. Hengitän ja aika kuluu. Päivästä toiseen.

Kuinka kauan vielä? Miten voin elää näin tarkoituksetonta ja tyhjää elämää. Näin ne pettymykset, ihan pienetkin saavat minut miettimään miksi oikein elän, olen tässä näin. Elämäni on ollut yhtä pettymystä, 9 kymmenestä on ollut niitä pettymyksiä. Jos joskus onkin ollut eipettymys, sekin on jollain lailla loppujen lopuksi ollut osaltaan pettymystä.

Olen jo monesti luovuttanut, lakannut toivomasta yhtään mitään.

Yritän, epäonnistun ja sitten luovutan. Ennen sentään yritin aina uudelleen ja uudelleen ja joskus onnistuin, yleensä en onnistunut.

no, olankohautuksella tämäkin menee, huomenna en enää muista koko juttua, ja elämä jatkuu. Yhtä tylsänä ja yksinäisenä kuin muulloinkin. Hetken ehdin jo iloita mahdollista työtä. Mutta, ei minusta ole mihinkään. En kelpaa.

Naama väärinpäin menee sitten tämäkin viikonloppu, mutta siinäkään ei ole mitään uutta. Pettymys on raskas taakka kantaa. Vai pitäisikö sitä iloiten joilottaa menemään, että olen niin huono, etten kelpaa edes töihin.

Niin, onhan niitä hakijoita. Niitä, joilla on enemmän kokemusta. Niitä, jotka ovat sosiaalisia, iloisia pälpättäjiä. Minä en ole semmoinen. Voisin tietysti esittää ja teeskennellä, mutten halua. Jos en kelpaa tällaisena, ei sitten.

En ole väkivaltainen, mutta juuri nyt oma harmitus ja pettymykset alkavat todenteolla puskea pintaan. Samaan aikaan tuo miesystävä tuli kotiin, söi ja kaatui sohvalle kuorsaamaan. Siis helvetti, kuorsaamaan. Tekisi mieli ihan oikeasti lyödä häntä, niin ärsyttävää tuon käytös on. Ei yhtään voi ajatella, miltä minusta tuntuu. Olen häneenkin niin pettynyt.