Paljon on hyviä asioita tapahtunut viime-aikoina. Kuin vastapainoksi kaikelle sille elämän raadollisuudelle, johon jokainen meistä väkisinkin törmää elämänsä aikana. Toisille raadollisuus paljastuu vasta myöhäisellä aikuisiällä, toisilla jo aiemmin, mutta jokainen kokee jossakin vaiheessa takaiskuja ja pettymyksiä ja kaikkea muuta negatiivista, joka on loppujen lopuksi vain osa elämää.

Masennuskin iskee jokaiselle, jossakin kohtaa elämää. Sekin kuuluu valitettavana osana ihmisen eloon. Kaikki on käytävä läpi ja masennuskin on eräänlainen mahdollisuus, viimeinen mahdollisuus pysähtyä oman itsensä ääreen. Masennus on elimistön oma keino pysäyttää ihminen totaalisesti, sanoen seis, nyt riittää. Masennus on valtava henkisen kasvun paikka ja sen jälkeen ja siitä selvittyään ihminen on muuttunut, kypsynyt.

Masennuksen iskiessä päälle aikuisiällä, on monesti opiskelut, työelämä ja vielä perhekin hoidettavana. Mahdoton yhtälö, jos ei masentunut jaksa pitää edes itsestään huolta. Itse olen muutamia kertoja saanut vierestä seurata masentuneen ihmisen elämänkulkua. Osa tarpoo omissa synkissä vesissään vuosikausia, hakien apua saamatta siitä itselleen kuitenkaan mitään hyötyä. Valitettavaa näiden kohtaloiden kohdalla on ollut se, etteivät he ole avanneet silmiään kohti omaa sisintään, vaan ovat jääneet toisten syyttelyn taholle, ovat odottaneet, että parannus omaan oloon löytyy toisista ihmisistä ja pettyneet kerta toisensa jälkeen, kun niin ei olekaan tapahtunut.

Masennus on valtavan kipeä sisäinen kasvun prosessi. Kukaan muu, kuin masentunut itse ei voi siinä henkisessä työssä auttaa, voi vain olla läsnä ja tukena ja tuomassa annoksen hurttia huumoria elämään. Silloin ollaan jo pitkällä, mikäli masentunut jaksaa heittää huumoriksi ja nauraa mukana. Masennus ei myöskään ole mikään kuukausien tai viikkojen projekti, se on vuosien ja vuosikymmenien prosessi, valitettavasti. Kaikenlaiset lääkkeet eivät vie pois masennusta, ne eivät vie syytä pois, joka johtuu ihmisestä itsestään ja kyvyttömyydestä kohdata itsensä silmästä silmään. Masennuksen hoitoon tarkoitetut lääkkeet saattavat viedä sen pahimman terän pois epämääräiseltä tuskalta, ja turruttaa tunteita, mutta kun juuri ne on niitä asioita, joita pitää käsitellä, aina vaan uudelleen miettien mistä ja miksi ne tulevat, mikä on niiden tunteiden ja olon taustalla ja alkaa tehdä itse asioille muutoksia. Vähän kerrallaan, murunen kerrallaan, eikä edes yrittää haukata kokonaista lusikallista saatika koko palaa kokonaisesta kakusta puhumattakaan. Masennus on kuin mielen oksennustauti, joka menee ohi, tosin erittäin pitkän ajan kuluttua ja vasta,kun ihminen on valmis tosiaan kohtaamaan itse itsensä. Masennuksen "hoitoon" tarkoitetut lääkkeet siirtävät tuota ongelmaa kauemmaksi, pahimmassa tapauksessa ne saavat ihmisen itsensä katoamaan itse itseltään ja luulemaan oloa uudeksi normaaliksi. Masennuksen tarkoitus on hyvin selvä, ihmisen on itse tehtävä ja otettava vastuu kaikista omista tunteistaan, ajatuksistaan, syistä ja seurauksista. On sanottu, että pahinkin narsistinen ihminen voi parantua pitkään kestäneen ja syvän masennuksen jälkeen.

Masentunut ihminen parhaimmillaan käsittelee itse itsessään oman elämänsä varjopuolia, kaikkea sitä haudattua ja tiedostamatonta synkkyyttä, joiden olemassa-olon on itse itseltään kieltänyt ja niitä ominaisuuksia, jotka pelottavat omaa itseä ja joita ei halua kohdata.

Masennuksestaan selviytynyt ihminen on kovin nöyrä elämän edessä. Ihminen muuttuu kovin armolliseksi niin itseään kuin muitakin kohtaan ja eräänlainen ymmärrys valaisee mielen. Samoin kaikenlainen kunnioitus elämää, mutta myös kuolemaa kohtaan saa ihan uudet mittasuhteet.

Minun piti kirjoittaa jälleen omasta tavallisesta arjestani ja siihen liittyvistä hyvistä asioista, joita on siunaantunut roppakaupalla, sellaisia pienen pieniä juttuja, joista saan olla iloinen ja joiden aikaansaamiseksi olen itse nähnyt vaivaa enemmän tai vähemmän. Mutta,ajatus alkoi pyörimään tuon masennusaiheen ympärillä. Olinko sitten itse ajautumassa synkkiin vesiin taannoin ja hyväksyinkin sen ja yllättäen se meni pois ja sainkin lisää virtaa tuohon kroppaani, joka on tosiaan ollut lataamattomana ja ilman energiaa jo jonkin aikaa, siis parisen vuotta elämä on mennyt melkeimpä päivästä toiseen selvitessä ja siinä, että ylipäänsä pääsen fyysisesti sängystä ylös. Masentunut en ole tietääkseni ollut, koska olen senkin kokenut nuoruudessani.

Niin, jälleen kerran onnistuin tuossa mantrassani, eli tee jotakin, ihan sama mitä, kunhan teen edes jotakin. Ja olen sitten tehnytkin, ilman tunnetta pakkopullasta, ilman mitään negatiivisia ajatuksia kuunnellen oman kehon jaksamista. Ja lopputuloksena on tunne, että ensimmäistä kertaa viihdyn aidosti juuri tässä kodissani. Olen tehnyt uudelleenjärjestelyjä oikeastaan koko asunnossa, miettinyt, miten myös lapset voisivat paljon paremmin ja lopputulos on onnistunut. Nyt on vähän tai ei lainkaan lasten keskinäistä eripuraa. Kaikelle on paikkansa ja aikansa eli olen onnistunut selkiinnyttämään kodista aiheutuvaa toimimattomuutta, josta itsekin kärsin kovin.

Yksi tehty/järjestelty asia poiki aina jonkin uuden idean tai ns. pakon tehdä ja lopputulos on hyvä, kaunis ja miellyttää myöskin kovin esteetikkoja lapsiani. Uudella innolla maalasin taulun, sain sen jopa valmiiksi ja en pilannut sitä sitten enää jo kun se oli valmis, kuten niin monesti ennen. Osasin lopettaa maalaamisen juuri siihen, mihin pitikin. Lasten huonejärjestelyt ovat nyt enemmän kuin pelkkä kompromissi, jokainen on tyytyväinen järjestelyihin ja vieläpä sovimme, että jokainen vuorollaan vaihtaa paikkaansa noin puolen vuoden välein.

Sain ikuisen pyykkivuoreni sinne, minne se kuuluukin eli olemattomaan kodinhoitohuoneentapaiseen tilaan, eikä niin, että viikkaan pyykkejä joka ilta olohuoneessa, pöllyttäen ja saaden siivotunkin kodin näyttämään kaatopaikalta jokaisen hyppiessä pyykkikasojen yli. Nyt jokainen lapsista hakee puhtaat pyykkinsä viikattuina yhdestä paikasta ja toimittavat pyykkinsä yhteen paikkaan, joko omaan tai yhteiseen pyykkikoriin. Huonejärjestelyt toivat mukanaan myös sen, ettei kukaan lapsista enää pääse syyttelemään toisiaan sotkemisesta tai omaan tilaan kajoamisesta. Monta itkua ja taistelua vähemmän siis ja pääsemme vihdoinkin keskittymään olennaiseen, itse elämiseen perheenä ilman jatkuvia kiistoja näennäisen turhista ja kuluttavista asioista.

Olen kerännyt noin kymmenen ämpärillistä mehumarjoja, keittänyt ja pakastanut. Se riittää tälle vuodelle, mustikkaan en ole saanut ketään mukaani, kuten en myöskään mattopyykille, joten säästän rahaa ja käytän matot sitten pesulassa, ellen pese sitten hankalasti pienessä suihkutilassa lattialla? Mutta, matoilla ei ole kiire, kunhan joskus. Ja mustikoita ostan sitten tarpeen vaatiessa kaupasta, emme niitä syö sitten niin paljoa vaan.

Olen myöskin kokenut paljon sellaisia hyviä hetkiä, ollessani itsekseni ja puuhaillessani. Niin, että ihan kuin "ennenvanhaan" touhusin ja tein kaikenlaista pientä, josta pidin ja josta oli koko perheelle iloa myöskin. Tämä on ollut nyt se uusi asia, josta olen kokenut iloa ja olen ehkä siitä myös saanut lisää virtaa, en tiedä. Ne on olleet niitä asioita, joita en enää avioliitossa ollessani saanut tehdä, koska mies ei pitänyt mistään, mitä tein, vaan huusi minulta pois kaikenlaiset omat pienet juttuni ja ei antanut minulle minkäänlaista mahdollisuutta omaan aikaan, vaan piti huolen, etten koskaan ehtinyt mitään muuta kuin hoitaa lapset kodin ja hänet.

Ikkunoiden urakka odottaa vielä, mutta yksi kerrallaan. Ei minun tarvitse kaikkia kerralla, ei välttämättä edes samalla viikolla. Pakkopullaa en niistä itselleni ota, en myöskään sure, jos ne jäisivätkin pesemättä jostain syystä. Me emme kärsi likaisista ikkunoista, se ei ole olennainen asia, jos tulee jotakin akuutimpaa ja tärkeämpää elämässä eteen. Tai siis kärsimme, koska olemmehan esteetikkoja ja rakastamme jokainen kauneutta, puhtautta siinä määrin, että ahdistumme pienimmästäkin roskasta lattialla, jos voin asian noin kärjistää. Siis tarkoitinkin, ettemme mene rikki, jos ikkunat jäävät pesemättä, se ei vahingoita kuin silmää ja vähän mieltä.

Uudelleenjärjestelyn ansioista koti on ja pysyy siistinä, ja on edelleen helppo siivota, oikeastaan vielä helpompi kuin ennen. Itseäni häiritsivät kaapeissa olevat ylimääräiset ja käyttämättömät asiat, vääränväriset verhot jne. Olihan sitä ns. ylimääräistä kuitenkin kertynyt kaapinperukoille tilaa viemään ja nyt on taas ainakin hetken jokaisella asialla oma paikkansa.

Olen myös vähentänyt kahvin litkimistä, liika on liikaa siinäkin. Painoni tippuu edelleen, omaa vauhtiaan ja tosiaan keväällä ostamani -70% alennusfarkut koossa 38 mahtuivat liiankin hyvin jalkaan, ovat jo vähän isotkin, muttei se haittaa, onneksi osaan kaventaa ne asiamukaisesti, jos tarve niin vaatii. Ylitin itseni myös eräässä pakollisessa jutussa, jossa oli paljon ihmisiä, menin sinne, vaikka olenkin jättänyt aiemmin väliin kokiessani epämiellyttäviä tunteita.

Minusta vihdoinkin tuntuu, että oma "uniaikani" eron jälkeen on väistymässä ja olen vihdoinkin oikealla tiellä itseni kanssa hyväksyen itseni sellaisena kuin olen. Toki olen kokenut niitä pohjamutiin uppoamisia ja tiedän niitä tulevan jatkossakin tietyissä olosuhteissa ja tilanteissa, takaumat kuitenkin tulevat ja menevät ja minulla on lupa niihin. Huonommuuden tunne on kuitenkin väistymässä, alan unohtaa ja pysäyttää ne ikävät itsesyytökset, jotka kaikuvat korvissa jaa tuntuvat kipuna rinnassa, en koe epämääräistä paniikkia ja huolta ja en mieti jatkuvasti, mitä seuraavaksi. Osaan jo jopa rentoutua hieman, hellittää ihan fyysisesti. Olen eron jälkeen elänyt fyysisestikin valmiina taistelemaan ja pakenemaan, valmiina kohtaamaan missä ja milloin vain "hirviön", joka uhkaa syöstä minut alimpaan helvettiin. Opettelen päästämään irti ja elämään ihan omaa elämääni yksin ja yhdessä lasten kanssa, ilman jatkuvaa tunnetta siitä, että niskassani on joku hönkimässä pahaa ilmaansa.

Kalenterini on täyttynyt niin, että jokaisella päivällä on jotakin menoa jonnekin. Se tosin on aina sama juttu koulujen alkaessa, on sitä ja tätä vanhempainiltaa siellä ja täällä. Mutta, sellaista se on, kun on monta lasta. Muutoinkin olen onnistunut "sosiaalistumaan", en tosin omasta aloitteesta, mutta noin muuten on tullut pieniä menoja, joissa väkisinkin joudun olemaan tekemisissä ihmisten kanssa ja ainahan ne vähän tuovat piristystä omaan yksinäiseen arkeeni.

Työrintamalla edelleen odottelen, vaikka melkoisen epätodenäköistä onkin juuri minun saada hakemiani paikkoja. Yritän unohtaa ja elää, kuin en olisikaan hakenut niitä paikkoja, otan hakemisen yhtenä kokemuksena, ei pidä lähteä soitellen sotaan ja innostua yhdestä positiivisesta palautteesta. Unohti vain varmaan mainita, että on olemassa tosiaan niitä muitakin ihmisiä paljon, jotka hakevat samaan paikkaan ja heidän ansionsa ovat suuremmat kuin omani sillä saralla. Mutta, olenpahan yrittänyt. Alistun ajatukseen, että teen tämänkin vuoden puolella sitä työtäni, jota olen viimeiset jo tehnytkin. Ehkä sitten joskus...saa nähdä.

Jokatapauksessa olen iloinen siitä, että olen ihan itse saanut aikaan omat ja lastenkin ilon aiheet, olen kantanut vastuuni, olen tehnyt itse asioille jotakin. Olen miettinyt, mitä voin tehdä sen sijaan, että olisin tällä kertaa surkutellut olemassa olevia epäkohtia. Hyväksyin epäkohdat ja mietin, että mitä sitten? Kun niitä ei voi muuttaa, en voi tietyille asioille mitään, niin mikä ja mitkä ovat sitten sitten ne epäkohdat, joihin voin itse vaikuttaa ja joihin voin itse tehdä jotakin.

Ja nyt olen sangen tyytyväinen, lapset ovat tyytyväisiä. Miesystävästä en niin tiedä, hänellekin jouduin suuttumaan, että hänen epäkohtansa tulisi huomatuksi, että minä tulisin huomatuksi. Nalkutin ikävästi, kerroin suoraan ja kiertelemättä. Huusin jopa ja suutuin. Uhkasin ja jokainen joka minut tuntee, tietää että myös toteutan ukaasini tarpeen vaatiessa. En anna lupauksia, mutten myöskään turhia uhkailuja.

Näitä ja monia muita positiivisia asioita mietin ja vielä monta on ns. työn alla. Mutta olen saanut ainakin hetkittäin kokea tekemisen ja onnistumisten tuomaa iloa, se kun on itselläni niin harvinaista herkkua.

Paljon on hyviä asioita tapahtunut viime-aikoina. Kuin vastapainoksi kaikelle sille elämän raadollisuudelle, johon jokainen meistä väkisinkin törmää elämänsä aikana. Toisille raadollisuus paljastuu vasta myöhäisellä aikuisiällä, toisilla jo aiemmin, mutta jokainen kokee jossakin vaiheessa takaiskuja ja pettymyksiä ja kaikkea muuta negatiivista, joka on loppujen lopuksi vain osa elämää.

Masennuskin iskee jokaiselle, jossakin kohtaa elämää. Sekin kuuluu valitettavana osana ihmisen eloon. Kaikki on käytävä läpi ja masennuskin on eräänlainen mahdollisuus, viimeinen mahdollisuus pysähtyä oman itsensä ääreen. Masennus on elimistön oma keino pysäyttää ihminen totaalisesti, sanoen seis, nyt riittää. Masennus on valtava henkisen kasvun paikka ja sen jälkeen ja siitä selvittyään ihminen on muuttunut, kypsynyt.

Masennuksen iskiessä päälle aikuisiällä, on monesti opiskelut, työelämä ja vielä perhekin hoidettavana. Mahdoton yhtälö, jos ei masentunut jaksa pitää edes itsestään huolta. Itse olen muutamia kertoja saanut vierestä seurata masentuneen ihmisen elämänkulkua. Osa tarpoo omissa synkissä vesissään vuosikausia, hakien apua saamatta siitä itselleen kuitenkaan mitään hyötyä. Valitettavaa näiden kohtaloiden kohdalla on ollut se, etteivät he ole avanneet silmiään kohti omaa sisintään, vaan ovat jääneet toisten syyttelyn taholle, ovat odottaneet, että parannus omaan oloon löytyy toisista ihmisistä ja pettyneet kerta toisensa jälkeen, kun niin ei olekaan tapahtunut.

Masennus on valtavan kipeä sisäinen kasvun prosessi. Kukaan muu, kuin masentunut itse ei voi siinä henkisessä työssä auttaa, voi vain olla läsnä ja tukena ja tuomassa annoksen hurttia huumoria elämään. Silloin ollaan jo pitkällä, mikäli masentunut jaksaa heittää huumoriksi ja nauraa mukana. Masennus ei myöskään ole mikään kuukausien tai viikkojen projekti, se on vuosien ja vuosikymmenien prosessi, valitettavasti. Kaikenlaiset lääkkeet eivät vie pois masennusta, ne eivät vie syytä pois, joka johtuu ihmisestä itsestään ja kyvyttömyydestä kohdata itsensä silmästä silmään. Masennuksen hoitoon tarkoitetut lääkkeet saattavat viedä sen pahimman terän pois epämääräiseltä tuskalta, ja turruttaa tunteita, mutta kun juuri ne on niitä asioita, joita pitää käsitellä, aina vaan uudelleen miettien mistä ja miksi ne tulevat, mikä on niiden tunteiden ja olon taustalla ja alkaa tehdä itse asioille muutoksia. Vähän kerrallaan, murunen kerrallaan, eikä edes yrittää haukata kokonaista lusikallista saatika koko palaa kokonaisesta kakusta puhumattakaan. Masennus on kuin mielen oksennustauti, joka menee ohi, tosin erittäin pitkän ajan kuluttua ja vasta,kun ihminen on valmis tosiaan kohtaamaan itse itsensä. Masennuksen "hoitoon" tarkoitetut lääkkeet siirtävät tuota ongelmaa kauemmaksi, pahimmassa tapauksessa ne saavat ihmisen itsensä katoamaan itse itseltään ja luulemaan oloa uudeksi normaaliksi. Masennuksen tarkoitus on hyvin selvä, ihmisen on itse tehtävä ja otettava vastuu kaikista omista tunteistaan, ajatuksistaan, syistä ja seurauksista. On sanottu, että pahinkin narsistinen ihminen voi parantua pitkään kestäneen ja syvän masennuksen jälkeen.

Masentunut ihminen parhaimmillaan käsittelee itse itsessään oman elämänsä varjopuolia, kaikkea sitä haudattua ja tiedostamatonta synkkyyttä, joiden olemassa-olon on itse itseltään kieltänyt ja niitä ominaisuuksia, jotka pelottavat omaa itseä ja joita ei halua kohdata.

Masennuksestaan selviytynyt ihminen on kovin nöyrä elämän edessä. Ihminen muuttuu kovin armolliseksi niin itseään kuin muitakin kohtaan ja eräänlainen ymmärrys valaisee mielen. Samoin kaikenlainen kunnioitus elämää, mutta myös kuolemaa kohtaan saa ihan uudet mittasuhteet.

Minun piti kirjoittaa jälleen omasta tavallisesta arjestani ja siihen liittyvistä hyvistä asioista, joita on siunaantunut roppakaupalla, sellaisia pienen pieniä juttuja, joista saan olla iloinen ja joiden aikaansaamiseksi olen itse nähnyt vaivaa enemmän tai vähemmän. Mutta,ajatus alkoi pyörimään tuon masennusaiheen ympärillä. Olinko sitten itse ajautumassa synkkiin vesiin taannoin ja hyväksyinkin sen ja yllättäen se meni pois ja sainkin lisää virtaa tuohon kroppaani, joka on tosiaan ollut lataamattomana ja ilman energiaa jo jonkin aikaa, siis parisen vuotta elämä on mennyt melkeimpä päivästä toiseen selvitessä ja siinä, että ylipäänsä pääsen fyysisesti sängystä ylös. Masentunut en ole tietääkseni ollut, koska olen senkin kokenut nuoruudessani.

Niin, jälleen kerran onnistuin tuossa mantrassani, eli tee jotakin, ihan sama mitä, kunhan teen edes jotakin. Ja olen sitten tehnytkin, ilman tunnetta pakkopullasta, ilman mitään negatiivisia ajatuksia kuunnellen oman kehon jaksamista. Ja lopputuloksena on tunne, että ensimmäistä kertaa viihdyn aidosti juuri tässä kodissani. Olen tehnyt uudelleenjärjestelyjä oikeastaan koko asunnossa, miettinyt, miten myös lapset voisivat paljon paremmin ja lopputulos on onnistunut. Nyt on vähän tai ei lainkaan lasten keskinäistä eripuraa. Kaikelle on paikkansa ja aikansa eli olen onnistunut selkiinnyttämään kodista aiheutuvaa toimimattomuutta, josta itsekin kärsin kovin.

Yksi tehty/järjestelty asia poiki aina jonkin uuden idean tai ns. pakon tehdä ja lopputulos on hyvä, kaunis ja miellyttää myöskin kovin esteetikkoja lapsiani. Uudella innolla maalasin taulun, sain sen jopa valmiiksi ja en pilannut sitä sitten enää jo kun se oli valmis, kuten niin monesti ennen. Osasin lopettaa maalaamisen juuri siihen, mihin pitikin. Lasten huonejärjestelyt ovat nyt enemmän kuin pelkkä kompromissi, jokainen on tyytyväinen järjestelyihin ja vieläpä sovimme, että jokainen vuorollaan vaihtaa paikkaansa noin puolen vuoden välein.

Sain ikuisen pyykkivuoreni sinne, minne se kuuluukin eli olemattomaan kodinhoitohuoneentapaiseen tilaan, eikä niin, että viikkaan pyykkejä joka ilta olohuoneessa, pöllyttäen ja saaden siivotunkin kodin näyttämään kaatopaikalta jokaisen hyppiessä pyykkikasojen yli. Nyt jokainen lapsista hakee puhtaat pyykkinsä viikattuina yhdestä paikasta ja toimittavat pyykkinsä yhteen paikkaan, joko omaan tai yhteiseen pyykkikoriin. Huonejärjestelyt toivat mukanaan myös sen, ettei kukaan lapsista enää pääse syyttelemään toisiaan sotkemisesta tai omaan tilaan kajoamisesta. Monta itkua ja taistelua vähemmän siis ja pääsemme vihdoinkin keskittymään olennaiseen, itse elämiseen perheenä ilman jatkuvia kiistoja näennäisen turhista ja kuluttavista asioista.

Olen kerännyt noin kymmenen ämpärillistä mehumarjoja, keittänyt ja pakastanut. Se riittää tälle vuodelle, mustikkaan en ole saanut ketään mukaani, kuten en myöskään mattopyykille, joten säästän rahaa ja käytän matot sitten pesulassa, ellen pese sitten hankalasti pienessä suihkutilassa lattialla? Mutta, matoilla ei ole kiire, kunhan joskus. Ja mustikoita ostan sitten tarpeen vaatiessa kaupasta, emme niitä syö sitten niin paljoa vaan.

Olen myöskin kokenut paljon sellaisia hyviä hetkiä, ollessani itsekseni ja puuhaillessani. Niin, että ihan kuin "ennenvanhaan" touhusin ja tein kaikenlaista pientä, josta pidin ja josta oli koko perheelle iloa myöskin. Tämä on ollut nyt se uusi asia, josta olen kokenut iloa ja olen ehkä siitä myös saanut lisää virtaa, en tiedä. Ne on olleet niitä asioita, joita en enää avioliitossa ollessani saanut tehdä, koska mies ei pitänyt mistään, mitä tein, vaan huusi minulta pois kaikenlaiset omat pienet juttuni ja ei antanut minulle minkäänlaista mahdollisuutta omaan aikaan, vaan piti huolen, etten koskaan ehtinyt mitään muuta kuin hoitaa lapset kodin ja hänet.

Ikkunoiden urakka odottaa vielä, mutta yksi kerrallaan. Ei minun tarvitse kaikkia kerralla, ei välttämättä edes samalla viikolla. Pakkopullaa en niistä itselleni ota, en myöskään sure, jos ne jäisivätkin pesemättä jostain syystä. Me emme kärsi likaisista ikkunoista, se ei ole olennainen asia, jos tulee jotakin akuutimpaa ja tärkeämpää elämässä eteen. Tai siis kärsimme, koska olemmehan esteetikkoja ja rakastamme jokainen kauneutta, puhtautta siinä määrin, että ahdistumme pienimmästäkin roskasta lattialla, jos voin asian noin kärjistää. Siis tarkoitinkin, ettemme mene rikki, jos ikkunat jäävät pesemättä, se ei vahingoita kuin silmää ja vähän mieltä.

Uudelleenjärjestelyn ansioista koti on ja pysyy siistinä, ja on edelleen helppo siivota, oikeastaan vielä helpompi kuin ennen. Itseäni häiritsivät kaapeissa olevat ylimääräiset ja käyttämättömät asiat, vääränväriset verhot jne. Olihan sitä ns. ylimääräistä kuitenkin kertynyt kaapinperukoille tilaa viemään ja nyt on taas ainakin hetken jokaisella asialla oma paikkansa.

Olen myös vähentänyt kahvin litkimistä, liika on liikaa siinäkin. Painoni tippuu edelleen, omaa vauhtiaan ja tosiaan keväällä ostamani -70% alennusfarkut koossa 38 mahtuivat liiankin hyvin jalkaan, ovat jo vähän isotkin, muttei se haittaa, onneksi osaan kaventaa ne asiamukaisesti, jos tarve niin vaatii. Ylitin itseni myös eräässä pakollisessa jutussa, jossa oli paljon ihmisiä, menin sinne, vaikka olenkin jättänyt aiemmin väliin kokiessani epämiellyttäviä tunteita.

Minusta vihdoinkin tuntuu, että oma "uniaikani" eron jälkeen on väistymässä ja olen vihdoinkin oikealla tiellä itseni kanssa hyväksyen itseni sellaisena kuin olen. Toki olen kokenut niitä pohjamutiin uppoamisia ja tiedän niitä tulevan jatkossakin tietyissä olosuhteissa ja tilanteissa, takaumat kuitenkin tulevat ja menevät ja minulla on lupa niihin. Huonommuuden tunne on kuitenkin väistymässä, alan unohtaa ja pysäyttää ne ikävät itsesyytökset, jotka kaikuvat korvissa jaa tuntuvat kipuna rinnassa, en koe epämääräistä paniikkia ja huolta ja en mieti jatkuvasti, mitä seuraavaksi. Osaan jo jopa rentoutua hieman, hellittää ihan fyysisesti. Olen eron jälkeen elänyt fyysisestikin valmiina taistelemaan ja pakenemaan, valmiina kohtaamaan missä ja milloin vain "hirviön", joka uhkaa syöstä minut alimpaan helvettiin. Opettelen päästämään irti ja elämään ihan omaa elämääni yksin ja yhdessä lasten kanssa, ilman jatkuvaa tunnetta siitä, että niskassani on joku hönkimässä pahaa ilmaansa.

Kalenterini on täyttynyt niin, että jokaisella päivällä on jotakin menoa jonnekin. Se tosin on aina sama juttu koulujen alkaessa, on sitä ja tätä vanhempainiltaa siellä ja täällä. Mutta, sellaista se on, kun on monta lasta. Muutoinkin olen onnistunut "sosiaalistumaan", en tosin omasta aloitteesta, mutta noin muuten on tullut pieniä menoja, joissa väkisinkin joudun olemaan tekemisissä ihmisten kanssa ja ainahan ne vähän tuovat piristystä omaan yksinäiseen arkeeni.

Työrintamalla edelleen odottelen, vaikka melkoisen epätodenäköistä onkin juuri minun saada hakemiani paikkoja. Yritän unohtaa ja elää, kuin en olisikaan hakenut niitä paikkoja, otan hakemisen yhtenä kokemuksena, ei pidä lähteä soitellen sotaan ja innostua yhdestä positiivisesta palautteesta. Unohti vain varmaan mainita, että on olemassa tosiaan niitä muitakin ihmisiä paljon, jotka hakevat samaan paikkaan ja heidän ansionsa ovat suuremmat kuin omani sillä saralla. Mutta, olenpahan yrittänyt. Alistun ajatukseen, että teen tämänkin vuoden puolella sitä työtäni, jota olen viimeiset jo tehnytkin. Ehkä sitten joskus...saa nähdä.

Jokatapauksessa olen iloinen siitä, että olen ihan itse saanut aikaan omat ja lastenkin ilon aiheet, olen kantanut vastuuni, olen tehnyt itse asioille jotakin. Olen miettinyt, mitä voin tehdä sen sijaan, että olisin tällä kertaa surkutellut olemassa olevia epäkohtia. Hyväksyin epäkohdat ja mietin, että mitä sitten? Kun niitä ei voi muuttaa, en voi tietyille asioille mitään, niin mikä ja mitkä ovat sitten sitten ne epäkohdat, joihin voin itse vaikuttaa ja joihin voin itse tehdä jotakin.

Ja nyt olen sangen tyytyväinen, lapset ovat tyytyväisiä. Miesystävästä en niin tiedä, hänellekin jouduin suuttumaan, että hänen epäkohtansa tulisi huomatuksi, että minä tulisin huomatuksi. Nalkutin ikävästi, kerroin suoraan ja kiertelemättä. Huusin jopa ja suutuin. Uhkasin ja jokainen joka minut tuntee, tietää että myös toteutan ukaasini tarpeen vaatiessa. En anna lupauksia, mutten myöskään turhia uhkailuja.

Näitä ja monia muita positiivisia asioita mietin ja vielä monta on ns. työn alla. Mutta olen saanut ainakin hetkittäin kokea tekemisen ja onnistumisten tuomaa iloa, se kun on itselläni niin harvinaista herkkua.

Paljon on hyviä asioita tapahtunut viime-aikoina. Kuin vastapainoksi kaikelle sille elämän raadollisuudelle, johon jokainen meistä väkisinkin törmää elämänsä aikana. Toisille raadollisuus paljastuu vasta myöhäisellä aikuisiällä, toisilla jo aiemmin, mutta jokainen kokee jossakin vaiheessa takaiskuja ja pettymyksiä ja kaikkea muuta negatiivista, joka on loppujen lopuksi vain osa elämää.

Masennuskin iskee jokaiselle, jossakin kohtaa elämää. Sekin kuuluu valitettavana osana ihmisen eloon. Kaikki on käytävä läpi ja masennuskin on eräänlainen mahdollisuus, viimeinen mahdollisuus pysähtyä oman itsensä ääreen. Masennus on elimistön oma keino pysäyttää ihminen totaalisesti, sanoen seis, nyt riittää. Masennus on valtava henkisen kasvun paikka ja sen jälkeen ja siitä selvittyään ihminen on muuttunut, kypsynyt.

Masennuksen iskiessä päälle aikuisiällä, on monesti opiskelut, työelämä ja vielä perhekin hoidettavana. Mahdoton yhtälö, jos ei masentunut jaksa pitää edes itsestään huolta. Itse olen muutamia kertoja saanut vierestä seurata masentuneen ihmisen elämänkulkua. Osa tarpoo omissa synkissä vesissään vuosikausia, hakien apua saamatta siitä itselleen kuitenkaan mitään hyötyä. Valitettavaa näiden kohtaloiden kohdalla on ollut se, etteivät he ole avanneet silmiään kohti omaa sisintään, vaan ovat jääneet toisten syyttelyn taholle, ovat odottaneet, että parannus omaan oloon löytyy toisista ihmisistä ja pettyneet kerta toisensa jälkeen, kun niin ei olekaan tapahtunut.

Masennus on valtavan kipeä sisäinen kasvun prosessi. Kukaan muu, kuin masentunut itse ei voi siinä henkisessä työssä auttaa, voi vain olla läsnä ja tukena ja tuomassa annoksen hurttia huumoria elämään. Silloin ollaan jo pitkällä, mikäli masentunut jaksaa heittää huumoriksi ja nauraa mukana. Masennus ei myöskään ole mikään kuukausien tai viikkojen projekti, se on vuosien ja vuosikymmenien prosessi, valitettavasti. Kaikenlaiset lääkkeet eivät vie pois masennusta, ne eivät vie syytä pois, joka johtuu ihmisestä itsestään ja kyvyttömyydestä kohdata itsensä silmästä silmään. Masennuksen hoitoon tarkoitetut lääkkeet saattavat viedä sen pahimman terän pois epämääräiseltä tuskalta, ja turruttaa tunteita, mutta kun juuri ne on niitä asioita, joita pitää käsitellä, aina vaan uudelleen miettien mistä ja miksi ne tulevat, mikä on niiden tunteiden ja olon taustalla ja alkaa tehdä itse asioille muutoksia. Vähän kerrallaan, murunen kerrallaan, eikä edes yrittää haukata kokonaista lusikallista saatika koko palaa kokonaisesta kakusta puhumattakaan. Masennus on kuin mielen oksennustauti, joka menee ohi, tosin erittäin pitkän ajan kuluttua ja vasta,kun ihminen on valmis tosiaan kohtaamaan itse itsensä. Masennuksen "hoitoon" tarkoitetut lääkkeet siirtävät tuota ongelmaa kauemmaksi, pahimmassa tapauksessa ne saavat ihmisen itsensä katoamaan itse itseltään ja luulemaan oloa uudeksi normaaliksi. Masennuksen tarkoitus on hyvin selvä, ihmisen on itse tehtävä ja otettava vastuu kaikista omista tunteistaan, ajatuksistaan, syistä ja seurauksista. On sanottu, että pahinkin narsistinen ihminen voi parantua pitkään kestäneen ja syvän masennuksen jälkeen.

Masentunut ihminen parhaimmillaan käsittelee itse itsessään oman elämänsä varjopuolia, kaikkea sitä haudattua ja tiedostamatonta synkkyyttä, joiden olemassa-olon on itse itseltään kieltänyt ja niitä ominaisuuksia, jotka pelottavat omaa itseä ja joita ei halua kohdata.

Masennuksestaan selviytynyt ihminen on kovin nöyrä elämän edessä. Ihminen muuttuu kovin armolliseksi niin itseään kuin muitakin kohtaan ja eräänlainen ymmärrys valaisee mielen. Samoin kaikenlainen kunnioitus elämää, mutta myös kuolemaa kohtaan saa ihan uudet mittasuhteet.

Minun piti kirjoittaa jälleen omasta tavallisesta arjestani ja siihen liittyvistä hyvistä asioista, joita on siunaantunut roppakaupalla, sellaisia pienen pieniä juttuja, joista saan olla iloinen ja joiden aikaansaamiseksi olen itse nähnyt vaivaa enemmän tai vähemmän. Mutta,ajatus alkoi pyörimään tuon masennusaiheen ympärillä. Olinko sitten itse ajautumassa synkkiin vesiin taannoin ja hyväksyinkin sen ja yllättäen se meni pois ja sainkin lisää virtaa tuohon kroppaani, joka on tosiaan ollut lataamattomana ja ilman energiaa jo jonkin aikaa, siis parisen vuotta elämä on mennyt melkeimpä päivästä toiseen selvitessä ja siinä, että ylipäänsä pääsen fyysisesti sängystä ylös. Masentunut en ole tietääkseni ollut, koska olen senkin kokenut nuoruudessani.

Niin, jälleen kerran onnistuin tuossa mantrassani, eli tee jotakin, ihan sama mitä, kunhan teen edes jotakin. Ja olen sitten tehnytkin, ilman tunnetta pakkopullasta, ilman mitään negatiivisia ajatuksia kuunnellen oman kehon jaksamista. Ja lopputuloksena on tunne, että ensimmäistä kertaa viihdyn aidosti juuri tässä kodissani. Olen tehnyt uudelleenjärjestelyjä oikeastaan koko asunnossa, miettinyt, miten myös lapset voisivat paljon paremmin ja lopputulos on onnistunut. Nyt on vähän tai ei lainkaan lasten keskinäistä eripuraa. Kaikelle on paikkansa ja aikansa eli olen onnistunut selkiinnyttämään kodista aiheutuvaa toimimattomuutta, josta itsekin kärsin kovin.

Yksi tehty/järjestelty asia poiki aina jonkin uuden idean tai ns. pakon tehdä ja lopputulos on hyvä, kaunis ja miellyttää myöskin kovin esteetikkoja lapsiani. Uudella innolla maalasin taulun, sain sen jopa valmiiksi ja en pilannut sitä sitten enää jo kun se oli valmis, kuten niin monesti ennen. Osasin lopettaa maalaamisen juuri siihen, mihin pitikin. Lasten huonejärjestelyt ovat nyt enemmän kuin pelkkä kompromissi, jokainen on tyytyväinen järjestelyihin ja vieläpä sovimme, että jokainen vuorollaan vaihtaa paikkaansa noin puolen vuoden välein.

Sain ikuisen pyykkivuoreni sinne, minne se kuuluukin eli olemattomaan kodinhoitohuoneentapaiseen tilaan, eikä niin, että viikkaan pyykkejä joka ilta olohuoneessa, pöllyttäen ja saaden siivotunkin kodin näyttämään kaatopaikalta jokaisen hyppiessä pyykkikasojen yli. Nyt jokainen lapsista hakee puhtaat pyykkinsä viikattuina yhdestä paikasta ja toimittavat pyykkinsä yhteen paikkaan, joko omaan tai yhteiseen pyykkikoriin. Huonejärjestelyt toivat mukanaan myös sen, ettei kukaan lapsista enää pääse syyttelemään toisiaan sotkemisesta tai omaan tilaan kajoamisesta. Monta itkua ja taistelua vähemmän siis ja pääsemme vihdoinkin keskittymään olennaiseen, itse elämiseen perheenä ilman jatkuvia kiistoja näennäisen turhista ja kuluttavista asioista.

Olen kerännyt noin kymmenen ämpärillistä mehumarjoja, keittänyt ja pakastanut. Se riittää tälle vuodelle, mustikkaan en ole saanut ketään mukaani, kuten en myöskään mattopyykille, joten säästän rahaa ja käytän matot sitten pesulassa, ellen pese sitten hankalasti pienessä suihkutilassa lattialla? Mutta, matoilla ei ole kiire, kunhan joskus. Ja mustikoita ostan sitten tarpeen vaatiessa kaupasta, emme niitä syö sitten niin paljoa vaan.

Olen myöskin kokenut paljon sellaisia hyviä hetkiä, ollessani itsekseni ja puuhaillessani. Niin, että ihan kuin "ennenvanhaan" touhusin ja tein kaikenlaista pientä, josta pidin ja josta oli koko perheelle iloa myöskin. Tämä on ollut nyt se uusi asia, josta olen kokenut iloa ja olen ehkä siitä myös saanut lisää virtaa, en tiedä. Ne on olleet niitä asioita, joita en enää avioliitossa ollessani saanut tehdä, koska mies ei pitänyt mistään, mitä tein, vaan huusi minulta pois kaikenlaiset omat pienet juttuni ja ei antanut minulle minkäänlaista mahdollisuutta omaan aikaan, vaan piti huolen, etten koskaan ehtinyt mitään muuta kuin hoitaa lapset kodin ja hänet.

Ikkunoiden urakka odottaa vielä, mutta yksi kerrallaan. Ei minun tarvitse kaikkia kerralla, ei välttämättä edes samalla viikolla. Pakkopullaa en niistä itselleni ota, en myöskään sure, jos ne jäisivätkin pesemättä jostain syystä. Me emme kärsi likaisista ikkunoista, se ei ole olennainen asia, jos tulee jotakin akuutimpaa ja tärkeämpää elämässä eteen. Tai siis kärsimme, koska olemmehan esteetikkoja ja rakastamme jokainen kauneutta, puhtautta siinä määrin, että ahdistumme pienimmästäkin roskasta lattialla, jos voin asian noin kärjistää. Siis tarkoitinkin, ettemme mene rikki, jos ikkunat jäävät pesemättä, se ei vahingoita kuin silmää ja vähän mieltä.

Uudelleenjärjestelyn ansioista koti on ja pysyy siistinä, ja on edelleen helppo siivota, oikeastaan vielä helpompi kuin ennen. Itseäni häiritsivät kaapeissa olevat ylimääräiset ja käyttämättömät asiat, vääränväriset verhot jne. Olihan sitä ns. ylimääräistä kuitenkin kertynyt kaapinperukoille tilaa viemään ja nyt on taas ainakin hetken jokaisella asialla oma paikkansa.

Olen myös vähentänyt kahvin litkimistä, liika on liikaa siinäkin. Painoni tippuu edelleen, omaa vauhtiaan ja tosiaan keväällä ostamani -70% alennusfarkut koossa 38 mahtuivat liiankin hyvin jalkaan, ovat jo vähän isotkin, muttei se haittaa, onneksi osaan kaventaa ne asiamukaisesti, jos tarve niin vaatii. Ylitin itseni myös eräässä pakollisessa jutussa, jossa oli paljon ihmisiä, menin sinne, vaikka olenkin jättänyt aiemmin väliin kokiessani epämiellyttäviä tunteita.

Minusta vihdoinkin tuntuu, että oma "uniaikani" eron jälkeen on väistymässä ja olen vihdoinkin oikealla tiellä itseni kanssa hyväksyen itseni sellaisena kuin olen. Toki olen kokenut niitä pohjamutiin uppoamisia ja tiedän niitä tulevan jatkossakin tietyissä olosuhteissa ja tilanteissa, takaumat kuitenkin tulevat ja menevät ja minulla on lupa niihin. Huonommuuden tunne on kuitenkin väistymässä, alan unohtaa ja pysäyttää ne ikävät itsesyytökset, jotka kaikuvat korvissa jaa tuntuvat kipuna rinnassa, en koe epämääräistä paniikkia ja huolta ja en mieti jatkuvasti, mitä seuraavaksi. Osaan jo jopa rentoutua hieman, hellittää ihan fyysisesti. Olen eron jälkeen elänyt fyysisestikin valmiina taistelemaan ja pakenemaan, valmiina kohtaamaan missä ja milloin vain "hirviön", joka uhkaa syöstä minut alimpaan helvettiin. Opettelen päästämään irti ja elämään ihan omaa elämääni yksin ja yhdessä lasten kanssa, ilman jatkuvaa tunnetta siitä, että niskassani on joku hönkimässä pahaa ilmaansa.

Kalenterini on täyttynyt niin, että jokaisella päivällä on jotakin menoa jonnekin. Se tosin on aina sama juttu koulujen alkaessa, on sitä ja tätä vanhempainiltaa siellä ja täällä. Mutta, sellaista se on, kun on monta lasta. Muutoinkin olen onnistunut "sosiaalistumaan", en tosin omasta aloitteesta, mutta noin muuten on tullut pieniä menoja, joissa väkisinkin joudun olemaan tekemisissä ihmisten kanssa ja ainahan ne vähän tuovat piristystä omaan yksinäiseen arkeeni.

Työrintamalla edelleen odottelen, vaikka melkoisen epätodenäköistä onkin juuri minun saada hakemiani paikkoja. Yritän unohtaa ja elää, kuin en olisikaan hakenut niitä paikkoja, otan hakemisen yhtenä kokemuksena, ei pidä lähteä soitellen sotaan ja innostua yhdestä positiivisesta palautteesta. Unohti vain varmaan mainita, että on olemassa tosiaan niitä muitakin ihmisiä paljon, jotka hakevat samaan paikkaan ja heidän ansionsa ovat suuremmat kuin omani sillä saralla. Mutta, olenpahan yrittänyt. Alistun ajatukseen, että teen tämänkin vuoden puolella sitä työtäni, jota olen viimeiset jo tehnytkin. Ehkä sitten joskus...saa nähdä.

Jokatapauksessa olen iloinen siitä, että olen ihan itse saanut aikaan omat ja lastenkin ilon aiheet, olen kantanut vastuuni, olen tehnyt itse asioille jotakin. Olen miettinyt, mitä voin tehdä sen sijaan, että olisin tällä kertaa surkutellut olemassa olevia epäkohtia. Hyväksyin epäkohdat ja mietin, että mitä sitten? Kun niitä ei voi muuttaa, en voi tietyille asioille mitään, niin mikä ja mitkä ovat sitten sitten ne epäkohdat, joihin voin itse vaikuttaa ja joihin voin itse tehdä jotakin.

Ja nyt olen sangen tyytyväinen, lapset ovat tyytyväisiä. Miesystävästä en niin tiedä, hänellekin jouduin suuttumaan, että hänen epäkohtansa tulisi huomatuksi, että minä tulisin huomatuksi. Nalkutin ikävästi, kerroin suoraan ja kiertelemättä. Huusin jopa ja suutuin. Uhkasin ja jokainen joka minut tuntee, tietää että myös toteutan ukaasini tarpeen vaatiessa. En anna lupauksia, mutten myöskään turhia uhkailuja.

Näitä ja monia muita positiivisia asioita mietin ja vielä monta on ns. työn alla. Mutta olen saanut ainakin hetkittäin kokea tekemisen ja onnistumisten tuomaa iloa, se kun on itselläni niin harvinaista herkkua.