Saankohan koskaan kokea sellaista elämän "nousujohdetta" tai mikä se nyt sitten onkaan?

Tosiaan, jokainen päivä on lähestulkoon samanlainen. Herään, juon kahvia, selaan somen ja uutisotsikot, teen kotityöt ja joskus harvoin poistun kotoani lähinnä kuskaamaan jälkikasvua tai käyn kaupassa ja samalla reissulla joskus äidilläni. Siinä on päiväni, viikkoni, kuukauteni ja vuoteni.

Olen niin lopen kyllästynyt tähän omaan elooni, yritän olla ajattelematta ja jos asiaa tuumin pienessä mielelessäni, yritän ajatella positiivisesti. Kuten, on ihanaa olla kotona, voin tehdä mitä haluan ja milloin haluan. Aikataulut eivät määrää elämääni. Mutta samalla kaipaan sitä, että olisi se työ, jonne poistua kotoa. Toivoisin ystäviä, kaveria. Aikatauluttomuus antaa sijaa myös suoranaiselle laiskuudelle, jos ei huvita, ei ole mikään pakko, koska aikaa on huomennakin. Tai ylihuomenna .Mitään ei tarvitse kiireellä tehdä, tiettyyn aikaan. Sitten pakotan itseni toimimaan, tekemään kotityöt ja kirjaimellisesti puren hammasta yhteen ja yritän olla voimasta pahoin. Taas sama juttu, kun on kirjoittanut pitkään ja hartaasti käsin paperille ja sormi ei enää kestä yhtään sitä kynän kosketusta. Samalla lailla minulle käy kotona olon suhteen ja samanlaisen elämän jatkuvana toistona.

Kaipaan elämälleni vaihtelua. Kaipaan lomaa tästä tylsyydestä, samanlaisena toistuvasta arjesta. Olen tehnyt jo kaiken sen, mitä itse kykenen piristääkseni ja saadakseni vaihtelua elämään. Enempään en kykene, rajat on tulleet vastaan jo jokaisesta suunnasta. Taloudelliset kuin omat kyvyt, kuin myös fyysiset rajat. Olen kuin häkissä omassa elämässäni ja tämä häkki tuntuu ajoittain jopa pahemmalta, kuin elämä aikoinaan avioliitossa alistettuna.

Joskus mietin eroa, että elämäni meni ojasta allikkoon. Mietin, olisinko vielä kestänyt sittenkin sellaista elämää, aika alkaa tehdä tehtävänsä ja moni kipeä asia unohtuu. Kunnes sitten jälleen saan muistuksen todellisuudesta ja ymmärrän olevani elossa ja vapaa tiettyyn rajaan asti. Valitettavasti exän vaikutus elämässäni jatkuu lasten kautta erilaisina jännitteinä.

Edelleen pidän häutumassa uuden vuokrakodin etsimisasiaa, siinäkin on sitten joko/tai tilanne ja juuri tällä hetkellä on vielä parasta elää tässä, järjellä ajateltuna. Tunteella miettien olisin kaikonnut tästä jo vuosia sitten. Joten, asia saa vielä odottaa ainakin hetken.

Työpaikat, niistä ei ole kuulunut mitään. Petyin, mutta no hätä. Jatketaan eloa kotosalla, yritän olla edelleen säästäväinen ja pitää kaiken kulutuksen minimissä ja yrittää vielä vähän pienentää kustannuksia, vaikken enää oikein voi mitään tehdä. Kaikki on jo niin säästöliekillään.

Olen opetellut olemaan myös itsekäs. Osaltaan pakon edessä, koska ollessani kotosalla ja kyllästyessäni iänikuisiin kotitöihin, jotka eivät tekemällä lopu koskaan, olen myös ostanut itselleni tekemistä. Ostin virkkauslankaa ja oikean kokoisen koukun. Mutta, minun tuurillani tuo koukku katosi ja en ole sitä löytänyt etsinnöistä huolimatta ja niinpä jouduin purkamaan hyvin alkaneen liinan virkkauksen. Uusi pettymys jälleen, tunne, ettei mikään voi onnistua, ei kerralla ei toisellakaan. 

Tämä koti on siitä kummallinen, että kaikenlaisilla esineillä on tapana ottaa jalat allensa. Erityisesti kaikilla juuri ostetuilla asioilla. Se vähän harmittaa, koska en enää viitsi toista samanlaista asiaa ostaa kadonneen tilalle. Tähän taloon ostetaan jokin asia, mutta vain kerran. Jos joku sitten katoaa, olemme ilman ja niitä asioita on pitkä lista. En tiedä, minne ne oikein häviää, mutta välillä tosiaan tuntuu julmalta, kun tietää hankkineensa jotakin ja sitten se vain on kadonnut, juuri silloin kun sitä tarvitsisi.

Nyt tuo oma virkkuukoukkuni katosi, pidin aina sen kiinni työssä ja itse työn pidin aina samassa paikassa ja vielä lankakerän ympärille käärittynä. lapset osaavat olla koskematta töihini, ja itseasiassa lapset olivat isällään koukun katoamisen aikaan. Joskus joku kadonnut asia saattaa ilmestyä jostakin, ihan ykskaks, mutta yleensä sitten liian myöhään, kun sitä ei enää tarvita. Hyvin usein kadonneet jutut ovat olleet juurikin minun henkilökohtaisia asioita.

Purkasin siis aloittamani liinan alun, monta tuntia hyvää jälkeä meni hukkaan, mutta mitä teen keskeneräisellä liinalla, jota en voi saattaa loppuun asti. Kävin kotini läpi, etsin koukkua ja en löytänyt. Harmittaa niin vietävästi, koska tämä ei ole ensimmäinen kerta elämäni aikana, kun jotakin vastaavaa tapahtuu. Joskus tuntuu, että jokin yrittää ihan tahallaan sabotoida yritykseni tehdä edes jotain.

Olen myös silloin tällöin tuntenut tarvetta maalaamiseen. Jokaisen tekeleeni olen kuitenkin silpunnut pieniksi ja kiikuttanut roskiin, koska en ole saanut kuvasta juuri sellaista, kuin olisin halunnut. Eli tehdessäni jotakin, petyn itse itseeni myös ja niinpä se on vienyt kaikki halut enää edes yrittää mitään. On aika kallista touhua maalata pelkästään roskikseen tavaraa. Ja kun edes siinä tekemisessä ei ole ollut iloa, kun ei onnistu sitten millään saamaan aikaan sitä, mitä tahtoisi. Turhauttavaa, niin inhottavaa.

Ruuanlaitosta on kadonnut kaikki ilo, kun vuosikymmeniä saanut vääntää useita aterioita päivässä toisille. Siivouksista ei ole iloa, koska mitä enemmän tässä huushollissa siivoan, sen enemmän toiset sotkevat. Miesystävä on ihan huippu tuossa sikailussa. Jopa lapset pitävät paremmin huolen omista sotkuistaan kuin tuo mies ja olen siitäkin tavattoman ärsyyntynyt ja en pidä itsekään siitä, että aikuiselle ihmiselle joutuu sanomaan useampaan kertaan samoista asioista siisteyden suhteen. Olen niin kyllästynyt toisten jälkien siivoamiseen ja erityisesti katselemaan toisten sotkuja, minähän se täällä kotona olen ja joudun niitä katselemaan. Minä kärsin kaikenlaisesta epäjärjestyksestä.

Olen puhunut erosta miesystävälle, hän ei tunnu ottavan tosissaan sitä, mitä sanon. Olen sanonut monesti, etten voi yrittää tai pitää yllä parisuhdetta yksin. En jaksa pettyä häneen jokainen ilta. En jaksa enää odottaa sitä joskusta. Tarvitsen enemmän, kuin mihin hän kykenee. Ja nykyisellään hän ei tosiaan kykene muuhun, kuin olemaan työmaallaan ja jättäen minut toiseksi, aina. Lähestulkoon jokainen päivä hänen työnsä menee minun edelle. Jokainen ilta tv ja kuorsaaminen menevät edelleni.  Ja ymmärrän kyllä toisaaltaan. Vaatimukseni läsnäolosta on ilmeisesti liian ylitsepääsemätön asia, samoin kuin odotukseni suhteen etenemisestä tai muista ns. normaaleista jutuista. Olen miettinyt myös, tunnenko edes häntä kohtaan mitään? Viimeisetkin kunnioituksen rippeeni ovat asia kerrallaan kadonneet. Sen tiedän, ettei hän tunne minnua kohtaan mitään ihmeellistä, hänellä on jokin oma lehmä ojassa kanssani ja luotan siihen, että se selviää ajan kanssa. Ärsyynnyn häneen jatkuvasti, tiuskin ja en enää edes jaksa miettiä, miten esitän asiani. Minusta tulee ilkeä ja veemäinen monesti hänen ollessa läsnä, koska en vain voi arvostaa hänen ikuisia selityksiä siitä, miten jokainen hänen juttunsa on jonkin toisen jutun aiheuttamaa. Vastuuta hän ei kykene ottamaan. Syy on aina jossakin muualla kuin hänessä itsessään . Niin ja sitten en voi luottaa hänen sanaansa, en siihen että lupaa jotakin. Aina tulee eteen jokin este, aina unohtuu tai työt menevät edelle. Jo sovitut menot joudun siirtämään, jo sovitut tekemiset jää tekemättä, koska sohvalle on niin mukava jäädä makaamaan. Sitten kun suutun, hän tekee aikoja sitten lupaamansa asian loppuun tai aloittaa ja jättää kesken. Ja päälle vielä kuuntelen hänen valitukset kun on niin rankkaa ja vaikeaa.

No ,vuodatusta kerrakseen. Paljon asioita, joiden eteen voisin tehdä itse jotakin, mutten vain enää jaksa. Annan asioiden olla, edetä omalla painollaan.