Olisihan se niin helppoa luovuttaa, mutta minkä itselleni teen? Jääräpää jossain määrin ja asenne, että ehkä sitten huomenna uudelleen? Olen oppinut niin nopeasti unohtamaan pettymykset ym. ikävät asiat, joita kohdalleni on tullut ja jatkamaan eteenpäin. Taito on helpottanut elämää huomattavasti. Ihan sama, annatko anteeksi toisille vai itsellesi, mutta sen tehtyä voi jatkaa taas eteenpäin, ilman tarvetta murehtia mennyttä.

Menneen murehtiminen ja menneeseen kiinni jääminen ei auta yhtään. Päinvastoin, se ruokkii pahaa oloa entisestään ja taannuttaa oikein huonolla "tuurilla". Hetkessä eläminen pitää opetella. Ihan kuten pyörällä ajaminen on opittu taito. Kukaan ei ole sinua opettanut pysymään pystyssä, vaan on vain voinut tukea. Tasapaino on löydettävä kuitenkin itse ja ilman sitä ei voi pysyä pyörällä pystyssä. Sama elämän kanssa. On itse oivallettava, opittava. Toiset voivat hetken tukea, antaa vauhtia mutta omineen on opittava pärjäämään.

Ahkerasti nettiä selaillen löysin paikan, jonne laitoinkin hakemuksen, epävarmuus on 100%. Mutta se ei minua haittaa, koska jokatapauksessa tein sen, mihin en uskonut aiemmin itsekään. Poistuin viimeinkin omalta mukavuusalueeltani ja ikäänkuin heitin arpanoppaa. Voin onnitella itseäni uskalluksesta. Otin ensimmäisen askeleen, kohti tuntematonta. Jokin siinä työnkuvauksessa kiehtoi itseäni, kokemusta ei ole senkaltaisesta työstä, mutta tekemällähän sitä oppii parhaiten. Ymmärrän kyllä, mikäli vastaus jää tulematta ja olen ihmeissäni, mikäli sieltä jotain kuuluu. Mutta, jään odottelemaan ja unohdan koko jutun.

Olen yrittänyt viimepäivät pitää itseni liikkeellä, mottona jälleen sama vanha, eli ihan sama mitä teen, kunhan teen edes jotain. Ja koko ajan olenkin touhunnut jotain pientä. Tulee ihan vanhat ajat mieleen, hymy nousee huulille ja jatkan puuhastelujani. Vielä voisin sen ristikonkin hommata täytettäväksi, saisi aivonystyrät vähän pientä purtavaa. Ruosteessa nuo aivot tuntuvat kovin olevankin, surkastuuvatten vielä ennen aikojaan käytön puutteesta.

Hyvää tuuria myös erään toisenkin työhakemuksen kanssa. Tajusin cv-tä tehdessäni, etten ole joutunut kovin montaa työhakemusta edes tekemään, koska ne muutamat, joihin olen tehnyt tuon urakan, on poikineet aina sen työpaikan. Toivon todellakin, että saan juuri tämän paikan, koska siinä hommassa voisin omaksi ihmeekseni kuvitella olevani vaikka lopunikää, eläkkeelle asti. Ajatus pitkästä työsuhteesta ei ahdista ollenkaan, kuten on käynyt edellisten määräaikaisten työsuhteiden kohdalla. Nyt vaan peukkua pystyyn, että pääsisin tuohon kyseiseen hommaan. Se olisi juuri nyt sitä, mitä tarvitsen.

Mietin hieman, että olenkohan kohta tilanteessa, jossa minulla on vara valita työni? Kaksi niistä on sellaisia, että uskoisin voivani hoitaa molemmat?

Jännä, miten yksi asia jotenkin johtaa toiseen ja toinen kolmanteen asiaan. Vaatii näköjään sen askeleen ottamisen niin, että pyörä lähtee mukavasti rullaamaan. Juurikin eilen mietin kesäistä mokaani liittyen mahdolliseen työnsaantiin ja mietin tarkemmin, ettei se mahdollinen paikka olisi tuntunut omalta ollenkaan, unohdukselle voin näin löytää syvemmän merkityksen eli jokin minua korkeampi piti tuona päivänä huolen siitä, että unohtaisin tyystin silloisen asiani.

Hakemani työpaikat eivät edusta varsinaisesti niitä unelmieni paikkoja, mutta ovat melkoisen lähellä sitä. Tiedän, miten tulisin pärjäämään, koska homma sopisi minulle kuin nenä päähän.

IMG_7989.jpg