Voisin mennä kirjastoon, lainaamaan kasan kirjoja. Sitten tajuan, ettei se kannata, koska mikään muistutus ei auta palauttamaan ajoissa kirjoja takaisin ja jään maksumieheksi. Olen elämäni aikana jo ns. ostanut monet kirjat kirjaston kautta myöhästymismaksuina. Niin, ja ei ole autossa polttoainetta, eikä rahaa ostaa.

Lapsen vaatteet odottavat eteisessä poisvientiä. Matka on semmoinen, että tarvitsen autoa. No, auton tankki on tyhjä ja ei ole rahaa tankata sitä, joten unohdan senkin. Ja kaiken muun mihin tarvitsin autoa.

Mattopyykille ei ole päässyt koko kesänä, jokainen päivä on ollut vesisadetta. Sama juttu marjamettään menon kanssa. Vesisateessa poimiminen ei ole mukavaa. Ja yksin en edes halua mennä. Kun olisikin joku kaveri, jonka kanssa olisi helppo mennä, mutta ei ole. Ja tosiaan, nämäkin hommat ovat jäissä siihen asti, kunnes minulla on rahaa tankata auto. Ennemmin on turha kuvitella edes lähtöä.

Joten, tänään on olosuhteiden pakosta kotipäivä, taas. Nyhjötän sisällä, neljän seinän sisällä ja yritän keksiä tekemistä.

Siivousta on aina, aina jokin paikka tai kaappi kaipaa siivousta. Mutta, en jaksa. Ei ole motivaatiota tehdä aina sitä samaa. Oma mieli kiukkuaa, aina vaan siivousta ja siivousta. Eikö minun elämässä rahkeet riitä enään mihinkään muuhun? Ei riitä ei.

Yksin, päivästä toiseen ja kun lapset vielä menevät isälleen, tilanne on entistäkin yksinäisempi.

Elämäni junnaa samaa rataa päivästä toiseen. Mikään ei muutu, paitsi huonekalujen ja verhojen paikka. Siinä on minun vaihteluni elämässä. Niin tylsää ja puuduttavaa kuin olla ja voi.

Ei ole ihmistä, jolle soittaisin ja pyytäisin käymään kahveella. Meillä ei ole vieraita käynyt pitkiin aikoihin. En muista edes milloin viimeksi olisin keittänyt kahvit jollekin? Aamuisin kun herään, miesystävä on jo lähtenyt ja termarissa on kahvit valmiina ja siitä sitten hörpin pitkin päivää kupin jos toisenkin.

Kauppaan en pääse. Vasta sitten kun tilille jää laskujen jälkeen jotain eurosia. Joten olenkin sen varassa, mitä miesystävä tuo kotiin tullessaan, illalla.

Tällaista tyhjää elämää on jo kestänyt liiaksi. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä, olen sitä ollut jo pitkään.

Kuitenkin, yritän olla positiivinen, katsoa ikkunasta ulos ja tuntea lähestyvän syksyn tuoksun. Useimmiten onnistun, joskus en.

Tiedän, ettei kukaan tule ovelleni, ei tarjoa "auttavaa" kättään. Kukaan ei tiedä, millaista elämäni nykyisin on. Miksi tietäisikään, olen kääntänyt selkäni, olen tietoisesti polttanut sillat takanani omista syistäni ainakin mitä ns. ystäviin tulee. Ei minulla ollut oikeasti ystäviä, sen sain karvaasti kokea eron aikaan ja pitkälle sen jälkeenkin.

Muutamana edellisenä päivänä minulle on noussut eräänlainen aavistus, siitä että jokin muuttuu elämässäni. Tunne siitä, että asiat lähtevät rullaamaan yksi toisensa perään positiivisella tavalla?

Säästöni ovat huvenneet, sekin vähä minkä kykenin kevään yllärilaskujen jälkeen enään säästämään, mietin jo tulevaa joulua, siinäkin juhlassa rahalla on tänä päivänä liian iso merkitys. Kuten kaikessa muussakin elämässä. Ilman rahaa ei ole elämää. Kyllä se on nyt niin koettu omassa selkänahassa.

Minulla ei ole mitään ylimääräistä, jota voisin myydä. Kuten olen jo niin monesti todennut, että edelleen rakennan omaa kotiani eron jälkeen, tyhjästä. Minulla on taito, jota voisin hyödyntää,mutta käytännössä mahdotonta, koska en halua ongelmia te-toimiston kanssa. Heiltä pärähtää hyvinkin nopeasti yrittäjyyden leima otsaan ja sekin vähäinen toimeentulon korvike olisi sitten siinä.

Pohdin ja pähkäilen, pullojen ja tölkkien kerääminen alkaa kovin kuulostaa houkuttelevalta, ainakin pikkurahan puutteeseen. Lapset saisivat viikkorahansa, edes muutamia euroja kuukaudessa? Mutta, yksin tekemisen ajatus ei ole houkutteleva siinäkään.

Ihan sama, on ajatukseni ja loppupäätelmä jokaiseen asiaan. Ei ole rahaa, ja tekeminen kaatuu siihen.

Osa lapsista kulkee kouluhinsa luotani busseilla, matka on ensinnäkin haastava ja toisekseen kävellen vajaan tunnin, joten jos yhtään voin helpottaa lasten koulunkäynnin taakkaa ja sitä, ettei koulunkäynti itsessään vie ihan kaikkia voimia, tuo bussin käyttäminen on ihan järkevää. Mutta, sekään ei ole ilmaista lystiä. Tosin halvempaa kuin itse veisin ja hakisin mutta silti. Jo keväällä huomasin lasten ladattavien korttien ongelman, mutta koulua oli vain pari hassua päivää jäljellä, joten menivät sitten pyörillään ja jätin korttiongelman selvittämisen syksylle. Minun tuurillani puhelimitse ei saa yhteyttä kortin myyneeseen tahoon, joten pitäisi mennä päikan päälle selvittämään ongelmaa, mutta eihän minulla ole autossa polttoainetta, eikä rahaa ostaa.

Mietin, mihin rahani ovat huvenneet. Emme ole käyneet missään, emme tehneet mitään koko kesänä. Olen kiltisti maksanut laskuja ja lasten harrastuskuluja ja menoja. Tosiaan, kesän suuret juhlat rokottivat budjettia kiitettävästi ja lopputulos on tässä. Lasten isä ei ymmärrä minun köyhyyttäni, vaan edelleen kieltäytyy hankkimasta omalta osaltaan lapsille kuuluvia, ihan perushankintoja. Olen niitäkin tässä edellisen vuoden aikana joutunut paljon hankkimaan, vaikka osa lapsista on jo ihan reiluudenkin vuoksi "jaettu" niin, että isäkin saa lapsilisää jne. Mutta, isän saamat lapsilisät ovat tähänkin asti menneet mm. autolainaan ja isän niin rakkaaseen moottoripyörään. Lapset aina sanovat, ettei isä hanki heille mitään vaan sanoo aina, että äidin, siis minun pitää ostaa ja huolehtia. Lapset kokevat ja nykyisin myös uskaltavat sanoa sen, ettei isä välitä heistä ollenkaan, vaan isälleen on tärkeintä ne omat juttunsa. Siinähän ei minulle ole mitään uutta, olenhan elänyt sen ihmisen varjossa toistakymmentä vuotta anellen lapsille ruokaa ja vaatetta. Tuossa jokin aika sitten isä totesi tyytyväisenä, että hänellä on jo toinen velaton pakasta vedetty auto, jolla on niin mukava käydä töissä, silloin kun ei moottoripyörällä viitsi lähteä. Niin, onhan siinä isällä varaa maksaa kun lapsilisää saa ylimääräisenä monta sataa euroa ja tosiaan minä elätän lapset hänenkin edestään. Kärvistelen ja kirvistelen köyhyydessä.

Miesystäväni tuumaa joskus, että kyllä paha saa palkkansa, mutta niinkö se menee, että mitä härskimpi olet, sen paremmin menestyt elämässä? Senkö vuoksi minä jään aina jalkoihin, oli asia mikä tahansa. Olen näköjään liian kiltti, liian toisia ajatteleva? Ja sen vuoksi kärsin itse. Mutta, sen harvan kerran, kun olenkin ajatellut itseäni, olen saanut syytöksiä ja halveksuntaa siitä. että olen itsekäs paskiainen. Eli mikään ei kelpaa kuitenkaan.

Minulla on elämässäni todella huono tuuri. Ollut aina. On kyllä ollut onneakin matkassa mukana, mutta vain sen verran, että asiat ovat aina jotenkin järjestyneet. Eron jälkeen olen ollut ns. tuuliajolla, liian pitkään. Nyt, kun kirjoitan tätä, koen etten saa otetta elämääni, koska edelleenkin lasten isä hallitsee sivusta ja lasten kautta elämääni. Ja olen niin hölmö edelleenkin, etten näe tai ymmärrä sitä ja en osaa pitää puoliani. Tosin, en edes voi pitää puoliani, koska sekopää, mikä sekopää.

En todellakaan halua lisätä lasten kärsimyksiä isänsä taholta yhtään sen enempää, kuin mitä he kärsivät nykyisin. Isänsä tunneköyhyys ja huono kohtelu ovat jo tarpeeksi paha asia lapsille itselleen, ja se, että he ovat opetelleet olemaan itsekin huomaamattomia ja näkymättömiä isälleen. Hyvä, että uskaltavat edes hengittää siellä ollessaan.

No, itse teen parhaani ja onneksi edes se on riittänyt lasteni kanssa. He ovat kaikesta huolimatta kovin vähään tyytyväisiä ja ymmärtävät, mikäli minulla ei ole jotain hienoa varaa hankkia, yleensä niitä samoja asioita, joita ikätovereillaan on.

On todella väärin, että lasten isä käyttää lapsille tarkoitettuja lapsilisiä omiin juttuihinsa ja valittelee lapsille, ettei hänellä ole mukamas rahaa hankkia lapsille edes perusjuttuja, vaan ostattaa ne sitten minulla. Kun minä joudun lapsilisillä maksamaan laskuja. Isällään on hyväpalkkainen työ, mutta silti lastenvalvoja vahvisti isän varattomaksi, vaatimatta edes nähtäville palkkakuitteja ja näin ollen yhteiskunta maksaa isän puolesta elatusmaksut.

Minä maksan elatusmaksulla asuntoni vuokran, eikä edes riitä. Kaiken jälkeen, laskennallisesti minulle jää 400 euroa kuukaudessa ruokiin, hygieniaan, auton kustannuksiin ja vaatteisiin jne. Kun lasten isän menot on samat kuin itselläni, isällään jää samoihin asioihin 1500 euroa vähintään. Ja reilusti alakanttiin olen tuonkin summan arvioinut ja voin sanoa taasen, että tiedän lasten isän tulorakenteen, koska olen elänyt hänen kanssaan niin pitkään ja monesti joutunut pakotettuna katsomaan hänen tiliotettaan ja sanomaan ääneen hänelle, että joo, hän tienaa kahdessa viikossa enemmän kuin minä koko kuukautena. Joten, millainen ihminen onnistuu huijaamaan koko yhteiskuntaa saadakseen haluamansa?

Se, että käyn töissä, ei nosta minulle jäävää kuukausittaista käteen jäävää osuutta yhtään. Koska asumistuki pienenee samassa suhteessa. Joten, periaatteessa on ihan sama sekin olenko työssä vai työttömänä. Plusmiinusnolla.

piirrosaurinko.jpg