m%C3%B6rk%C3%B6.jpgHuokaisin juuri, en taida sittenkään jaksaa elää kovin pitkään. Oma olo hiipii aina vaan ahdistuksen puolelle. Ei auta, vaikka yrittäisin mitä. Ahdistaa niin vietävästi jokainen asia elämässä tällä hetkellä.

Niin, pitikin elää näin vanhaksi, että opin tämän nimenomaisen olon olevan ahdistusta. Ahdistusta kaikesta siitä, mikä on juuri tällä hetkellä pielessä omassa pääkopassa.

En voi sille mitään, että olen kateellinen. Olen yrittänyt tätä ominaisuuttani pitää piilossa, poissa silmistä. Tämä on yksi syy, miksi en halua kuulla tai olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Koska tulen kateelliseksi. Olen kateellinen, koska itsekin olen koko ikäni toivonut saavani tiettyjä asioista asioita elämääni, kokea tiettyjä asiota ja ylipäänsä kokea olevani tasavertainen muiden kanssa. Mutta, paskanmarjat.

Olen kyllä aina ollut mahdollistamassa muiden saavutuksia, muiden onnea, muiden onnistumisia heidän elämissään. Mutta samaa en ole kokenut itse.Olen ollut taloudellisesti apuna, jotta toiset saavat paskaiset unelmansa toteutettua, haaveensa todellisiksi.

Ja tässä istun, jälleen yksin. Kyllä raha kelpaa muttei muisteta tai haluta muistaa minulle annettuja loukkauksia, ei ole vieläkään pyydetty anteeksi.

Naapuri jaksaa useamman kerran vuodessa hehkuttaa ulkomaanmatkojaan samalla kun minä mumisen ulkona miesystävälle olevani aina kotona, aina neljänseinän sisällä pääsemättä lomalle koskaan, ikinä.

Some on täynnä hehkutuksia oikein kuvien kera ihanista matkoista perheen kera, ystävien kera, itsekseen jne. On velkarahalla ostettu autot,talot, vehkeet ja eläimetkin siihen pisteeksi iin päälle. Lapsillaan on kalliit harrastukset ja minä helvetti joudun lasten isän kanssa tappelemaan siitä, kuka maksaa lapsen harrastukseen liittyvän asusteen, kun minun rahat ei ihan joka asiaan vaan yksinkertaisesti riitä.

Lasten isä on oikeasti yksi kusipää, jonka kanssa ei mikään onnistu. Niin se on. Hän on ihmisenä kamala ja hänen itsekkyydelleen ei ole olemassa vastusta. Edes yhteiskunta ei onnistu pysymään hänen valheellisten tekojensa perässä, eikä saa häntä vastuuseen. On riittänyt kerran mainita uhkaus, oikealle viranomaiselle ja hänellä on minun todistukseni takanaan, että hän myös kykenee uhkauksensa toteuttamaan, saati että lapset tulevat kärsimään moninverroin enemmän, kuin mitä he jo ovat kärsineet ja mitä he kärsivät isänsä kanssa, välillisesti isänsä yrittäessä kiusata minua kaikin keinoin.

Valitettavasti nyt on tilanne se, että minä olen loppu. Niitä pienen pieniä asioita, joita paskana niskaan tippuu jatkuvasti, en enää jaksa.

Mä en enää jaksa välittää, kun kukaan ei koskaan välitä minusta. Olen kuin lahonnut talo, liian huonolla hoidolla. Minulla ei ole voimavaroja enää taistella tuulimyllyä vastaan, ihan turhaa.

Mikä se sellainen on olevinaan, joka aina vaan jaksaa, päivästä toiseen hymyillä ja olla iloinen vaikka oikeaa syytä ei edes olisi? Olen nyt vuosia yrittänyt vähilläni suojella lapsia, pitää heistä huolen ja olla välittämättä isänsä laiminlyönneistä. Ja jokainen kerta, kun lapsi ikäänkuin vahingossa paljastaa minulle isänsä tapaa huolehtia lapsista, kiehun raivosta ja ihmettelen, miten ihminen voikin olla niin julma ja välinpitämätön omia lapsiaan kohtaan.

Tämä painajainen ei tunnu koskaan päättyvän, voin pahoin pelkästä ajatuksesta, että joudun vielä vuosia eteenpäin kärsimään ja sivustaseuraamaan lasten kärsimyksiä isänsä taholta hänen ollessaan kyvytön empatiaan, sympatiaan tai yhtään mihinkään, paitsi tietty haukkumiseen, lyttyynlyömiseen ja arvosteluun ja uhkailuun ja kieroiluun ja pelaamiseen panoksena jopa omien lasten elämä.