Me pärjäämme, minä pärjään. Saan tämän huomata jokainen päivä uudelleen, vaikka joskus onkin päiviä, että koko maailma kaatuu harteille ja tuntuu, kuin lyhistyisin taakan alle. Onneksi nykyisin tiedän syyn ja tiedän seurauksen ja tiedän sen menevän ohi, jokainen kerta nopeammin.

Edelleen, vaikkakin harvemmin, koen  lamaannuttavan ja epäuskoisen tunteen, kun exä (yrittää) pelaa peliään lasten kautta ja heidän avullaan. Ex tietää, miten tärkeitä lapset minulle ovat, ja käyttää sitä surutta hyväkseen aseenaan.

Joskus mietin ja yritän ymmärtää kaikkia niitä tekoja, sanomisia, tekemättä jättämisiä ym. ja yritän asettua exän asemaan ja miettiä, miksi? Joskus ymmärrän, joskus kukaan muukaan ei voi lisäkseni ymmärtää.

Mutta, niinkauan kuin saavutettu tasapaino pysyy yllä, näennäisesti kaikki on ok. Olen alistunut siihen, että niiden lasten, jotka ovat ns. virallisesti isänsä osoitteessa, tiedonkulku takkuaa tahallisesti ja sen vuoksi ja siitä syystä isänsä vetoaa, etten hoida osaani lasten asioissa ja syyttää minua välinpitämättömäksi jne.

Viimeisin tapaus oli koulujen alkaessa, lukujärjestystä ei lapsi ymmärtänyt/muistanut ottaa pyynnöstäni huolimatta mukaan ja viimekädessä isän olisi se pitänyt minulle huolehtia, vaikka kuvan kera, ei koululainenkaan voi kaikkea muistaa, vaikka pyysin lapselta erikseen kuvaa lukkarista. No, wilmassa ei ole koskaan ollut lukkaria ja en päässyt sieltä sitä kopioimaan. Lapsi soittaa isälleen, joka oli jo lähtenyt kodistaan lomailemaan. No, siinä sitten onneksi lapsi sai luokkatoveriltaan kuvan lukkarista, viikonloppuna kun opellakin on ne lakisääteiset vapaapäivänsä ja olisi minun pitänyt ymmärtää jo aiemmin kysellä asiaa, mutta kun yrittää luottaa siihen, että toinen vanhempi hoitaa hommansa, edes tällä kertaa...Ja kun isänsä ei jostain syystä kerro, vaikka kysyisinkin. Tällaisiä asioita ei ole kirjattu ylös erikseen ja kuitenkin lasten asioiden tietojen tahallinen pimittäminen haittaa vain lasta itseään ja tietysti sitten antaa minusta ulkopuolelle kuvan, etten kykene hoitamaan lasten yksinkertaisiakaan asioita. Kiusantekoa minua kohtaan, ja exän tuntien hyvin tietoista ja tahallista hallintaa minun suhteeni. Kiusa se on pienikin kiusa, oli tahallinen tai ei.

Edellisen kaltaisia esimerkkejä on kymmeniä vuosien varrelta, ja lapset joutuvat kärsimään siitä, ettei tieto kulje isältä minulle. Tänään joudun todellakin katumaan sitä, että halusin antaa isälle mahdollisuuden vastata lapsista tasapuolisesti. Lapset ovat isälle edelleen vain ja ainoastaan status, meriitti ja kruunu pään päällä, jolla kiillottaa ja silottaa omaa kulissia sekä lapset ovat isälleen ilmaisen rahan lähde, kun lasten elatusmaksut ja lapsilisät menevät isän kalliisiin harrastuksiin, ei lasten hyvinvointiin.  Itse lapsista isä ei välitä, ja sen jokainen lapsi kokee nahoissaan ja ovat tätä viestiä myös minulle ilmaisseet. Se on niin kurjaa, kun lapset joutuvat olemaan isänsä shakkinappuloita hänen omassa sairaassa pelissään. Puhun aina pelistä, koska lasten isä minulle aina jaksoi sanoa, että hän pelaa pelin loppuun asti kanssani ja ennen eroa hän tarkoitti sillä sitä, että hän tappaa minut tavalla tai toisella. Minusta tuli jossakin vaiheessa uhka, ja vihollinen hänelle ja minusta piti päästä eroon keinolla millä hyvänsä. 

Joku saattaa miettiä, miksi annoin periksi isälle silläkin uhalla, että lasten hyvinvointi vaarantuu selkeästi. Minulla ei ollut eron aikaan mahdollisuutta muuhun. Tiesin omasta selkänahastani sen, että isä olisi toteuttanut kaikki ne uhkauksensa, joita oli minulle luetellut pitäessään saarnaa minulle öisin.Vaatiessaan eroa ja samalla haluten minun jatkavan hänen kanssaan, hänen samalla vihaten minua ja samalla niin rakastaen. 

Lapsilla on myös oikeus molempiin vanhempiinsa, ja niinkauan kuin selkeää välinpitämättömyyttä tai suoranaista ruumiillista väkivaltaa ei esiinny, jäljelle jää henkinen kaltoinkohtelu, jota ei pysty kukaan todentamaan. Onhan isän luona kaikki rahalla saadut kulissit pystyssä ja näennäisesti kaikki on siellä hyvin. Lapset pärjäävät siellä kohtuudella?, ainakin itse toivon ja yritän aina vaan luottaa siihen ajatukseen. Siltikin, vaikka isänsä tekee selväksi lapsille, ettei hänen viikoillaan lapset saa pitää yhteyttä minuun, he eivät saa tulla käymään luonani, isä ei vastaa omaan puhelimeensa, kun pyydän saada lapsia puhelimeen jne. Sitten kysyn lapsilta ja joko he eivät tienneet, että olen soittanut heille, tai sitten he sanovat, etteivät voineet vastata, koska isä oli kotona. Sitten lapset soittavat, kun ovat yksin kotona tai kun ovat jossakin muualla, ilman isäänsä ja lopettavat puhelun heti, kun isä tulee paikalle ja kuulen miten isä tivaa, kenen kanssa lapsi puhuu.

Lapset saavat isällään ruokaa, ja muutkin ns. perustarpeet tulevat hoidetuiksi, ja lasten kohtelu on näennäisesti hyvää? Vielä, edelleenkin haluan uskoa siihen, että isästään löytyy se hyväkin ihminen, siihen ajatukseen nojaan, haluan uskoa, että isä huolehtii lapsistaan ja suljen pois kaikki ne ikävät asiat, joihin olen törmännyt ennen eroa kuin sen jälkeen. Esimerkiksi jokainen vanhimmista lapsista on ollut vuorollaan isänsä kiusaamisen kohteena. Sen jälkeen kun lähdin pois, on yksi lapsi toisensa perään joutunut samaan myllyyn, missä itsekin elin olemalla isän vihanpidon kohde ja kaikkeen syyllinen.

Eron aikoihn vuosia sitten ja pitkään sen jälkeenkin olen itse tarvinnut vahvistua ihmisenä. Niin lyttyyn minut lyötiin avioliitossa, vuosien varrella, ettei minulla riittänyt enää voimat muuhun kuin arjesta selviytymiseen ja lasten tarpeista huolehtimiseen. Oli todellakin paljon helpompaa antaa isän vaatimuksille periksi hänen vielä siivittäessään vaatimuksia omilla uhkailuillaan. Minulle oli tärkeää saada tasapaino aikaan, niin että lasten hyvinvointi ei vaarannu liiaksi.

Kun laitetaan uhkaukset ja lasten täydellinen hyvinvointi vaa.alle, niin silloin jostain on tingittävä, kun haetaan tasapainoa näiden kahden välissä, on se tasapaino oikein hyvä juttu. Ja silloin on jouduttu tinkimään myös täydellisestä hyvinvoinnin tavoittelusta. Riittää, kunhan tasapaino säilyy ja meidän tapauksessa hinta on lasten kadonnut itsearvostus, heikko tai olematon itseluottamus, itsetunto, toisen kunnioittamisen kadottaminen ja älytön itsekkyys sekä masennus.

Minun tehtäväni sitten omilla viikoillani on paikkailla lasten omanarvontuntoa, yrittää selittää, että isä rakastaa, vaikka ei sitä osaa ilmaista samoin kuin toiset tai sitten ilmaisee sen sillä omalla tavallaan huutaen ja arvostellen ja haukkuen. Minun tehtäväni on luoda lapsiin uskoa paremmista hetkistä, antaa toivoa. Tukea lasten ja isän suhteita ja kannustaa lapsia yrittämään luomaan sitä omaa suhdetta isäänsä esimerkiksi kehoittaen keskustelemaan myös isän kanssa mieltä painavista asioista erityisesti heidän ollessaan isäviikolla. Kerron, etten voi puuttua asioihin, jotka tapahtuvat isäviikolla, koska silloin on isän vuoro huolehtia lapsista jne. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että lapset joutuvat pärjäämään omineen kaikenlaisissa asioissa ja tilanteissa ilman, että lapset edes uskaltavat puhua isälleen saati, että saisivat aikuisen ihmisen tukea ja hoivaa lapsen omissa asioissa. Päinvastoin, isänsä altistaa lapsia mm. k-18 väkivaltafilmeihin, peleihin ja kaikenpäälle jättää lapsen itsekseen kaikkien pelkojen ja mietintöjen kanssa.

En haluaisi lasten olevan ns. pelinappuloita, mutta toistaiseksi ei ole vaihtoehtoa kuin yrittää säilyttää tasapaino, joka on vuosien varrella kovalla työllä saavutettu. Isä saa rahansa, eikä ole joutunut maksumieheksi isyydestään ja minä saan rakastaa ja elää lasteni kanssa omaa elämäämme, rahasta viis, vaikka joskus kirpaiseekin kun tiedän, että jos ja jos niin lapsilta ei puuttuisi mitään ja heillä jokaisella olisi harrastuksensa jne...Toisin kuin isällään, joka harrastaa ja kuluttaa lastenkin edestä.

Aika tosiaan näyttää ja lapset sitten viimeistään, kun eivät enää kestä henkistä väkivaltaa ja sitten kun osaavat itse erottaa ns. oikean ja väärän. Sitten kun heillä itsellään on tarpeeksi kokemusta ja näkemystä, saavat äänensä kuuluviin. Sitten alkaa se seurausten vuosia kestävä "parantuminen", kadotetun itsearvostuksen löytäminen ja omien vahvuuksien etsintä. Se mikä ei tapa, vahvistaa ja minä olen kädet sidottuna ja silmät ummessa vielä toistaiseksi.