No niin, ahdistaa ja särkee päätä. Se on seurausta aina, kun jotain suurempaa joudun pohtimaan.

On todella valitettavaa, ettei vuoroviikko-asuminen ole ns. laillista Suomessa. Tämä tarkoittaa tosiaankin käytännössä sitä, että toisen vannhemman luona lasten olot taloudelliselta kannalta on heikot.

No, periksi en itse anna. En lannistu sen edessä, että joudun muuttamaan ahtaampiin oloihin ja yritän, etteivät lapsetkaan kokisi oloaan huonommaksi tulevassa uudessa pienemmässä kodissa. Yritän mahduttaa jokaiselle edelleen sen oman tilan ja rauhan, pesän jossa voi olla omineen ja kavereiden kanssa, ilman että joku sisarus on häiritsemässä.

En tiedä miten tulen perustelemaan pienemmän asunnon lapsille, joilla ei vielä ymmärrys riitä aikuisten asioihin. Mielestäni tuollaiset asiat eivät kuulu lapsien pohdittavaksi ollenkaan ja jotakin järkevää olisi keksittävä, sellaista minkä lapset ymmärtävät ilman, että minun tarvitsee alkaa sen enempiä vastailemaan lisäkysymyksiin.

Periksi en anna. Ruokaa voin tehdä halvemmalla, ja voin muuton jälkeen pyytää lapsia tuomaan tarvitsemansa isänsä luota. Tähän asti suunta on ollut minun luota isälle ja se saa sitten muuttua. Onhan isä kuitenkin virallisesti "lähivanhempi" ja velvollinen siis kustantamaan lasten perustarpeet, vaikka lapset ovat aina olleetkin vuoroviikkoasumisella ja minä olen tähän asti pitänyt lasten vaatetuksesta jne. huolen.

Tosiaan, tätä muuttuvaa tilannetta ex on aina toivonutkin. Sitä, etten kykene tarjoamaan lapsille sitä samaa kuin hän näennäisesti muka tarjoaa. Ex on toivonut, että minun kotini olisi lähestulkoon niin huono, että lapset mieluummin asuisivat hänen kanssaan. Mutta, juuri nyt tiedän ja tunnen omat lapseni, ettei sillä ole ole tosiasiassa mitään merkitystä, millaiset puitteet minun luona on. Mutta, toki haluan lapsilleni sen parhaan, mihin itse kykenen ja se riittää myös lapsille.

Ahtautta ja siitä aiheutuvaa kinaa on siis tiedossa jatkoon, mutta eiköhän me pärjätä, sopu sijaa antaa ja tämän päivän oman huoneen vaatimukset jokaiselle lapselle on turhaa ylellisyyttä ja luksusta.

Omia kustannuksia on edelleen pienennettävä, eli tämän syksyn aikana vaihtuu tuo uskollinen vanha autoni pieneen vähempisyövään ja edulliseen pitää-autoon. Ahtaudumme sitten tarvittaessa, tosin nykyisellään on jo todella harvinaista, että olemme edes koko porukalla missään autoilemassa, joten en koe enää edes tarvitsevani suurta autoa.

Mitä viellä? Muutosta huolimatta lasten elämänlaatu ahtautta lukuunottamatta tulee siis säilymään entisellään, koska tilanne on sen jälkeen plusmiinusnolla. Ja kun saan auton vaihdettua, käteen jää ehkäpä hieman enemmänkin?

Kyllä, yritän tässä perustella kaikin tavoin itselleni tuota tulevaisuudessa häämöttävää muuttoa, jotten olisi niin ahdistunut sen lapsille tuomasta vaikutuksesta. Ymmärtäisikö lapset sen, jos sanoisin, että lapsille jää enemmän rahaa käyttöön? Niin, enemmän, miten niin enemmän? Kun siis lasten taloudellinen elämänlaatu säilyy muuton ansiosta jokseenkin samana, vai säilyykö sittenkään? Kun unohdan koko ajan sen, että useampi sata euroa jää pois kuukausittaisista tuloista. Eli muutosta huolimatta talous tipahtaa, ja edes auton vaihto ei riitä paikkaamaan vajetta. Eli eihän se olekaan kuin jokatapuksessa miinusta, mutta vähemmän.

Voi itku, haluan pitää lapseni elämässäni, he haluavat olla elämässäni näin, kuten he ovat sopeutuneet elämään. Rahattomuus tai heikko taloudellinen tilanne ei saa olla esteenä tuon vuoroviikkosysteemin toteutumiselle. En suostu siihen.

Eli, pärjäsinhän alkuunkin vielä pienemmillä ansioilla kuin nyt, ja se vaati kyllä paljon etukäteissuunnittelua, vyön kiristämistä jne. Mutta, pärjäsimme. Eli taas pitää opetella siihen, etten syö mitään niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään. Säästyy nekin pennoset lasten ruokiin, heidän ei tarvitse kärsiä minun köyhyydestä. Sitten lasten ruoka on alettava taasen säännöstelemään ja vahtimaan tarkkaan, että saavat juuri sen, minkä tarvitsevat, muttei yhtään ylimääräistä,

Herkuttelupäivät saavat jäädä sitten jonnekin hamaan tulevaisuuteen. samoin kauppavaatteet, lelut ja tarvikkeet, kaikki ylimääräinen, jopa lasten harrastukset, koska tiedossahan on jo, että aiemminkin lapset ovat joutuneet lopettamaan harrastuksiaan vain sen vuoksi, ettei isänsä suostu niitä maksamaan ja jos minulla ei ole varaa,niin lapset eivät harrasta.

Tein laskelmia, jotka kertovat karua kieltään. Tilanne, joka minulla on väistämättä edessä, kertoo ettei minulla riitä ne tulot maksamaan edes vuokraa tai sitä osuutta, joka jäisi maksettavaksi asumistuen jälkeen. Pienemmässä asunnossa kaikki muut kustannukset pysyvät samoina, mutta se vuokran osuus on sellainen, että kykenen sen maksamaan ja rahaa jäisi ruhtinalliset 250 euroa kuukaudessa vielä ruokaankin, ja muuhun kulutukseen. Siis laskuihin myös.

Kallista on tämä elämä, ei siitä pääse mihinkään. Ja hankalaakin vielä, varsinkin työttömänä. Ja sitten kun vielä vastaa yksin kaikesta. Miesystävä osallistuu kylläkin ruokakuluihin ja auton bensiineihin, mutta siihen se sitten jääkin. Emme asu yhdessä, joten meillä ei mitään velvollisuuksia toinen toistamme kohtaan, ei taloudellisesti kuin muutoinkaan. Virallisesti emme ole pari, olemme kavereita oikeastaan kaikin puolin. Ja viimeaikoina tämä suhde on alkanut tuntua enemmän ja enemmän rasitteelta, kuin että kumpikaan siitä mitään saisi, ainakaan mitään hyvää. Saa nyt sitten nähdä, mitä tai mihin suuntaan suhteemme kehittyy vai kehittyykö enää ollenkaan.

Minulla on koko ajan seinä vastassa, koska miesystävä ei näe ongelmaa, hän kokee elämänsä hyväksi ja on liiankin tyytyväinen. Minä en ole. Haluan jotain enemmän, jotain muutakin kuin ainaista miehen katselua sohvalla/sängyssä kuorsaamassa. Kun ei osallistu milläänlailla edes minun elämääni saati lasten. Muutamia kertoja olen hänelle vihjannut, että millainen miehenmalli hän on olevinaan lapsille, kun hekin näkevät hänet aina vaan kuorsaamassa sohvalla tai hereillä ollessaan puuttuu asioihin, joista hänellä ei ole kuin juuri senhetken näkemys, ja siitä johtuvat luulonsa.

Ärsyttävää, tätäkin asiaa pohdin jälleen yksin. Soitin miesystävlle, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt huoltani taloudesta, ei siitä, että nykyisen auton kustannukset kaikkineen ovat liian suuret jne. Ehdottaessani auton vaihtoa,hän ei ollut mielissään asiasta. En ymmärrä miksi. Tai ymmärrän, hänen mielestään auto ei ole myyntikuntoinen, vaan sille pitäisi jotain tehdä. No, miehen tuntien tuon jonkin tekeminen kestää sitten ikuisuuden, hän ei saa siis koskaan mitään aikaiseksi. Koska ei ole ikinä aikaa. Ei ole tosin minun ongelma, miten hän työnsä järjestelee, jos kahvitauot jne. venyvät ja ei osaa organisoida asioita, se ei ole minun ongelmani ollenkaan ja se, ettei hän välitä, mitä minä koen, kun hän pitää omaa työtään minua tärkeämpänä. Olen sanonut, että hakisi sen tasapainon, muttei  vaan raukka osaa sitä tehdä.

No, täytyy kai hyväksyä vaan kylmästi jälleen kerran se totuus omasta elämästä, ettei se mihinkään muutu. Ei vaikka yrittäisin itse mitä. Aina tulee jokasuunnalta kakkaa niskaan, niin paljon että tosiaankin lyyhistyn kaiken alle. Eräänä päivänä en tosin enää jaksa kaivautua sieltä paskan seasta omin voimin pois, vaan tukehdun sinne sitten. On se vaan ymmärrettävä, etten ole ansainnut mitään hyvää tai parempaa elämääni. Aina hyvätkin asiat muuttuvat paskaksi, tai valuvat ulottuviltani pois. Koko elämäni tuollaisia esimerkkejä täynnä. Kuten nyt nuo viimeksi hakemani työpaikat.

On ihan turha edes haaveilla mistään, kun pelkkä arki on yhtä taistelua ja selviytymistä jokapäiväisten asioiden kanssa. Milloin ex sekoittaa kuvioita, milloin saan yllärilaskun, milloin hajoaa jokin osa autosta, milloin lapsilla on jokin, joka vaatii toimintaa minulta, kun exä ei asioita hoida. Päinvastoin, pimittää niiden lasten asiat ihan viimeiseen asti, jotka ovat siellä kirjoilla ja on tyytyväinen, jos minä minua katsotaan kieroon huonona äitinä, kun en hoida lasten asioita.

Pää hajoaa ihan just, mietin, miksi elämäni on tällaista inhottavaa ja vaikka kuinka yritän, niin aina jokin antaa aiheen pettymykseen, siihen, ettei yksikään asia mene, kuten olisi ollut toivottavaa. Koko ikäni olen saanut kokea tällaista, yhtä ilon aihetta kohden on kymmenen suurta pettymystä, epäonnistumista ja sitten se yksi ilon aihekin osoittautuu pettymykseksi.

Olen tosiaankin yrittänyt, tehnyt kaiken parhaani niille asioille, joille voin tehdä. Ja sitten astuu aina kuvaan se mutta, suuri mutta, joka torppaa kaiken. Mutta, joka ei anna mahdollisuutta millekään hyvälle, vaan aina sitten huomaan olevani tilanteessa, jossa valitsen kahdesta huonosta vaihtoehdosta sen pienemmän pahan, mutta pahan kuitenkin.

En jaksa enää olla edes kateellinen niille ihmisille, joiden elämässä on kaikki hyvin ja asiat onnistuvat, luonnistuvat ilman, etta heidän edes tarvitsee nähdä mitään vaivaa saavuttamiensa asioiden eteen. Olen tiedostanut sen tosiseikan, etten ole syntynyt kultalusikka suussa, vaan kaiken eteen joudun näkemään ihan tuhottoman paljon vaivaa ja sittenkin lopputulos on kovin epävarma tai kaatuu jo ensimetreillä tai jossakin vaiheessa viimeistään.

Koen juurikin olevani hylkiö, ihan kuten niin monesti ennenkin. Koen, etten kelpaa kellekään, en mihinkään ole sovelias tai sopiva. Olen aina se pois potkittava kolmas pyörä, joka on tiellä. Mietin, pitikö tämän elämän mennä näin, kuten se on mennyt ja miksi yhdelle ihmiselle annetaan niin paljon kestettäväksi, pieninä ja inhottavina murusina ja joskus suurempinakin annoksina.

Olen koko ikäni toivonut olevani edes vähän onnekas, mutta onni tuntuu olevan aina vaan elämän potkiessa päähän, huonossa tuurissa, siis niin, että jotain tapahtuu ja jos....niin olisi käynyt vielä pahemmin. Minun mittarini on tullut jo aikoja sitten täyteen, siltikin joudun kestämään, sietämään päähän potkimista ja itse elämän lyttyyn lyömistä. 

Ahdistun muutoksista, ahdistun epävarmuudesta. Ahdistun siitä, etten tiedä miten kamalasti seuraavalla kerralla sattuu, kun jotain alkaa tapahtumaan. Ahdistun tiedosta kokemukseni kautta, kun tiedän, ettei mikään asia mene kerralla eikä toisella oikein, kun aina tulee jokin ongelma tai este, johon joutuu käyttämään valtavasti omia voimavaroja. Yksin sellainen on kovin raskasta ja en ymmärrä, miksi ja mistä nuo voimat sitten aina tuleekin.