Ja taas, shittiä sataa niskaan roppakaupalla. Mikä siinä oikein on, että kun yritän, yritän oikein tosissani ottaa elämää positiivisella asenteella, yritän olla ja suhtautua elämään positiivisemmin, yrittää sitten ympärillä kaikki muut ikäänkuin pilata tuon kaiken.

Viikonloppuna jouduin mainitsemaan miesystävälle asiasta. Hän huokailee, tuskailee ja mikään ei ole hyvä. Ainaista valitusta jokaisesta asiasta. Mies, joka ennen oli positiivisuuden malliesimerkki, osaa nykyisin olla hyvinkin kiukkuinen ja negatiivinen ihminen. Omaa syytä tosin edellinen, seura tekee kaltaisekseen, valitettavasti.

Mutta nyt, äitini soitti. Yleensäkään hänen soitot eivät tiedä mitään hyvää. Hän ei siis soita minulle muuten kuin, jos on jokin hätä. Nyt puhelu oli erityisen jäätävä, sellainen "jätän tämän nyt tähän"- tyyppinen tiedonanto esitettynä niin, että asia olisi jotenkin minun vikani tai minun vastuullani hoitaa homma kuntoon.

Mutta kun ei ole. Minulla ei ole mitään tekemistä kyseisen asian kanssa. Ei ole minun syyni, ettei hänellä ole rahaa pitää huusholliaan kunnossa. Minä en ole mikään remonttimies, minulla ei ole ketään tuttuja, jotka tekisivät ilmaistöitä hänelle, vain koska hänellä ei varaa maksaa. Ei ole minun vastuullani huolehtia siitä, että äitini koti pysyy asumiskelpoisena. Ei ole minun tehtäväni maksaa hänen asumisenkulujaan ja siinä sivussa vähän muidenkin. Mutta, niin sitä vaan toiset ajattelevat, että minä maksan, minä hoidan asiat kuntoon kuin taikaiskusta. En tajunnut häkellyksissäni sanoa, että tuikataan koko torppa tuleen, niin päästään siitäkin murheenaiheuttajasta. Luulen, että tässä asiassa me sisarukset olemme edes vähän samoilla linjoilla? Äidilläni on jokin kumma taito puhua asiat aina niin, että kuulija kokee syyllisyyttä hänen asioistaan. Ihan kuten nyt, äitini antoi puhelimessa ymmärtää, että hänen asuntonsa ongelma nyt jotenkin minun syytä. Vaikka syy on ihan hänen itsensä välinpitämättömyydessä, kun kaikki ylimääräinen raha menee kurkusta alas, eikä siihen, että pitäisi kotinsa kunnossa.

Ja asiahan ei taas ollut niin maata kaatava, kuin äitini antoi ymmärtää puhelimessa. Pikkujuttu jälleen, hänen onnekseen. Ei myöskään akuutti hätila-asia, kuten antoi myös ymmärtää, että on juuri sillä sekunnilla oltava paikanpäällä ihmettelemässä ja kuuntelemassa voivotuksia.

Mutta, tuollainen säikäyttely onnistuu pilaamaan paremmankin päivän alun. Oma päivä meni tyystin pilalle yhdestä puhelinsoitosta ja omasta tiedosta, etten todellakaan voi itse asialle mitään. Lopun päivää olenkin sitten kuluttanut netin ihmeellisessä maailmassa pähkäilen erinäisiä työvaihtoehtoja, selaillen ja etsien jotakin ideaa tulevaan. Ja siinä vierähti ihan huomaamatta tunti jos toinenkin. Ja toivottavasti jotakin jäi hautumaan tuonne aivonystyröihin?