Voi että olen hieman harmissani, jos tällainen tarjous olisi tullut eteeni pari vuotta sitten, en istuisi miettimässä otanko vastaan vai en. Nyt tuo tarjous on auttamatta liian myöhässä, vaikka kovin houkuttelisikin. Mutta ei, niin ei.

Pari vuotta sitten tuskailin, koska olin tuolloinkin yksin ja olisin tarvinnut kipeästi apua, saamatta sitä kuitenkaan ja jouduin lopettamaan työni, jota siis rakastin mutta se ei valitettavasti tuonut leipää pöytää ja tilanne muuttui todella mahdottomaksi enää jatkaa. Ja nyt, kun on jo myöhäistä, niin sitten. Olisihan se kiva, mutta mahdoton yhtälö vielä, sitten kun lapseni ovat kasvaneet ja muuttaneet pois, voin uudelleen harkita asiaa, sitten kun minä voin karsia kaiken pois elämästä ja tulen itse toimeen pelkällä "pyhällä" hengellä, niin sitten vasta.

Tämäkin on tätä minun huonoa tuuriani. Samoin tilanne on taas, kuten aina, joko/tai. Mitään välimallia ei ole, ei. Ja voin valita tosiaan vasta sitten, kun en ole enää velvollinen maksamaan lasteni elämää. Olen jo kerran ottanut riskin, ja toiste en sitä vapaa-ehtoisesti ota.

Palkollisena tyontekijänä on vaan niin helppo olla. Tehdä sen mitä täytyy ja se siitä. Palkka juoksee (yleensä) sen kummempia miettimättä, kilahtaa tilille.

Olen taasen kykenisin sen laatuista työtä tekemään, vaan en kykene. Seinä vastassa jälleen.

Olen yrittänyt mietiskellä ja pohtia, millaisissa töissä olisin omimmillani, keksimättä sitä kuitenkaan. Kauniisti sanottuna en tiedä mitä haluan. Kaikki nykyiset kiinnostuksen kohteet ovat sellaisia, ettei niillä leipää saa pöytään edes kauniisti pyytämällä. Kokemuksestani tiedän, ettei ketään kiinnosta.

Olisi kiva pitää omaa ammattitaitoa toisaalla yllä, mutta taloudellisista syistä sekin on mahdotonta. Aina kaikki asiat kaatuvat talouteen ja siihen, ettei ole varaa. Se risoo yllättävän paljon ja vetää mielen todella matalaksi päivittäin.

Ja asenteella sitten, elämä on.