Ilman kaljaa äitini on jokseenkin kiva ihminen, ainakin päällepäin. Sitähän en tosiaan voi tietää, mitä hän puhuu ja höpäjää seläntakana ja kuin kärkkäästi on arvostelemassa ja luulottelemassa.

Huomionkeskipisteenä hän jokatapauksessa nauttii olostaan ja siitä, että hän kokee olevansa erinomainen, taitava jne. Lapsellista ja usein myös kovin kiusaantumisen tunnetta aiheuttavaakin tosin.

Kunnioitin ennen vanhaan äitiäni aivan ehdoitta. En osannut kyseenalaistaa hänen sanojaan, en tekojaan yhtään. Tänään tilanne on toisin, oikeastaan en voi enää kunnioittaa kuin kenä tahansa ihmisenä häntä. Hän ei seiso enää jalustalla vaan on yhdessä ja samassa rivissä kaikkien muiden kanssa. Hän ei myöskään saa enää jakamatonta huomiota ja se näyttää olevan kova pala hänelle. Olla sivussa ja siis tasavertainen muiden kanssa.

Mietin äitiäni, häntä on hyvin todennäköisesti lapsuudessa lellittykin, saanut hyvää kohtelua osakseen noin suurimmaksi osaksi ja aikuisia on ollut ympärillä paljon, välittäviä aikuisia. Koko kylä on osallistunut huolenpitoon. Tämä on se uusi asia, jonka olen ihan vasta parina edellisenä vuotena saanut tietää.

Olen koko ikäni ollut siinä luulossa, että äitini on ollut lähestulkoon yksin vastuussa senaikaisesta perheestä ja sisaruksista ja elämässä ei ollut mitään hyvää. Mutta eihän asiat niinkään ole olleet. Ihmisellä on vain kurja taipumus muistaa jokainen pieninkin epäkohta ja ne suuretkin hyvät asiat jäävät varjoon. Niitä ei muisteta.

Onko äitini jotenkin yrittänyt hyvittää esimerkiksi minulle omaa kyvyttömyyttään äitinä? Kertoen omasta lapsuudestaan kaikenmaailman kauhutarinoita ja antaen minun ymmärtää, hänen olevan oikeus tarttua siihen pulloon, vain koska v....tuttaa?

Olen siitä todella harmissani, että minun ja sisarusteni välit ovat mennyttä. En kykene vieläkään ymmärtämään täysin sitä syytä, miksi me emme ole läheisiä. Niin, monesti mietin, että joo, onhan minulla sisaruksia, muttemme ole missään tekemisissä, koskaan. Satumme hyvin harvoin edes kylään äidilleni samaan aikaan ja tuolloinkin koen, miten sisarukseni menevät vaikeaksi, saan kylmää kohtelua itse.

Olen yrittänyt ymmärtää sisaruksiani, en siltikään pääse ymmärrykseen ja olenkin päättänyt jo vuosia sitten, etten itsekään halua olla tekemisissä, koska se tuntuu olevan vain jonkinlaista pakkopullaa ja aina itsekin pahoitan jonkun syyn takia oman mieleni. Jokainen kerta. Olen yrittänyt myös ymmärtää itseäni, sitä millainen mahdankaan olla sisarusteni silmin?

Olen kokenut loukkaamista niin äitini taholta, kuin sisarustenikin taholta. Joskus aikoinaan yritin selvitellä näitä juttuja, kunnes luovutin, koska kukaan ei osaa rakentavasti ja järkevästi puhua omasta puolestaan. Edelleen olen loukkaantunut kännipuheluista, siitä että toinen loukkaantuu minulle minun omista kokemuksista.

Nykyisin välttelen ottamasta kantaa yhtään mihinkään äitini asiaan. Niinpä hän ei pääse livistämään vastuustaan ja vedoten minuun asiassa kuin asiassa. Äitini ei pääse piiloutumaan hänelle kuuluvaa vastuuta minun taakseni, ei pääse puhumaan minun suullani. Sanon aina, että tekee kuten parhaaksi näkee, ja muistutan, että hänen on asiansa, ei minun. Olen kieltäytynyt vastuusta, en tee päätöksiä äitini puolesta, vaan hän joutuu ihan itse puntaroimaan asiansa ja tekemään itselleen kuuluvat päätökset. Sen vuoksi äitini ei "pääse" edes lääkäriin, koska jo pelkkä soittaminen sinne on vaikeaa. Vuosia sitten nämäkin asiat hoituivat niin, että minä tilasin ajan, minä kuskasin ja minä olin jopa vastaanotolla mukana äitini tahdosta. Hän oli kuin pieni avuton lapsi vastaanotolla.

Toisaaltaan, ei äidilläni ole todellista tarvetta edes käydä lääkärin pakeilla, terve toistaiseksi ja hyvä niin. Usein hän tosin valittelee lähinnä psyykkisiä kipujaan, jotka ovat ottaneet fyysisen muodon ja kivut häviävät useinkin sillä, että pyydän häntä tilaamaan lääkärille ajan. Kuukausia kuluu ja mitään ei saa aikaan, eli jos todellinen tarve olisi, hän kyllä saisi sen ajan. Uskonkin, että äitini ei pidä yhtään siitä, miten häntä ei enää hoivata, kuin pikkulasta.

Olen saanut hetken vierestä seurata, miten äitini toimii mummona muistuttaen minua siitä, miksi olenkin joutunut ottamaan etäisyyttä myös tästä asiasta. Äitini osaa tasan siihen hetkeen olla kiltti ihminen, kun lapsi tekee tasan kuten mummo pyytää. Mutta, heti kun lapsi alkaa osoittaa omaa tahtoa, omaa mielipidettä, omaa mieltä äidiltäni menee hermot ja hän siis jotenkin turhautuu ja hermostuu ja hän alkaa tiuskimaan, arvostelemaan jne.

Äitini osaa vauvoja kyllä hoitaa, koska hän voi niille lällättää, lässyttää, tehdä niille eikä niiden kanssa. Samantien kun lapsi kasvaa omatoimiseksi, äitini alkaa jotenkin pelkäämään? lasta ja yrittämään tämän lapsen tahdon manipulointia? ja sitä, että lapsi vielä jatkaisi vauvana oloa hänelle.

Äitini myöskään ei kestä itkua yhtään, eli hän todellakin tekee kaikkensa ja antaa kaikessa periksi, että lapsi olisi tyytyväinen ja ilman itkua.

Tämän vuoksi ja älyttömän hemmottelun vuoksi turhauduin aikoinaan itsekin, kun äitini teki tyhjäksi osaltaan minun kasvatukseni. Lasten kuullen tokaisi aina myös niitä omia mielipiteitään ja niin, äitini ei antanut minun pitää lapsilleni rajoja, niitä mitä kotona pidin, vaan äitini vapautti lapseni kaikesta siitä, mihin olivat kotona jo oppineet. Mikään sääntö tai rajoitus ei toiminut mummolassa, vaan siellä saikin elää elona pellossa. Niinhän se olikin, alkuun tosiaan jouduin itse rajaamaan kyläilyä ja äitini lastenhoitoapua tuon syyn vuoksi. Pelkkä alkoholi ei siis rajoittanutkaan välejämme, kuten se oli tehnyt ryyppyputken aikana.